Mun on monta kertaa pitänyt kasailla Suomeen liittyviö ajatuksiani blogiin, mutta se on aina jäänyt. Nyt kun parin viikon Suomi-lomaan on enää muutama tunti, on hyvä pysähtyä miettimään kotimaata hieman. (Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen joskus keskiviikkona ja saatoin sen loppuun äsken Frankfurtin lentokentällä.)
Olin seitsemän vuotta sitten(!!!) vuoden Brasiliassa, joten en ole ensimmäistä kertaa pidempään poissa Suomesta. Itävalta on toki huomattavasti lähempänä, vanhempani kävivät täällä lokakuussa ja ikääkin on tullut lisää. Varsinaista koti-ikävää ei siis oikeastaan ole tullut. Enemmän kyseessä on kaipuu pieniä asioita kohtaan. Asuntolamme yhteiskeittiössä on mukava viettää silloin tällöin aikaa muiden asukkaiden kanssa, mutta siellä on usein hyvin täyttä ja kkeittiökaappia omistamattomana on rasittavaa raahata aina kaikki tarvikkeet kattiloista lautasiin ja öljyyn omasta huoneestani. Kaipaan siis omaa ahdasta ja säilytystilatonta keittiönurkkaustani Tampereen asunnossani. Jos tulee nälkä, voi kävellä noi kymmenen askelta "olohuoneesta" keittiöön ja laittaa ruokaa. Lisäksi jos iskee nälkä klo 2:30, voi ihan hyvin laitella jotakin pikkusyötävää.
Kuten sanoin, yhteiskeittiössä on mukavaa välillä ja torstaina sain vihdoin ja viimein myös oman lokeron keittiöstä joten ei tarvitse joka kerta kantaa tiskiainetta, kattilaa ja ruokia omasta huoneestaan keittiöön. Ikää puoli on se, että erimaalaiset ihmiset jumiutuvat helposti omiensa seuraan enkä jaksa olla keittiössä kovin kauaa jos ja kun kämppikseni ja hänen saapasmaalaiset kaverinsa puhuvat keskenään vain omaa kieltään.
Olen seuraillut satunnaisen säännöllisesti Suomen uutisia täällä ollessani. Monella tapaa olo on erilainen kuin Brasiliassa ollessani. Koska en asu perheessä, on vapaata melko paljon ja ei haittaa vaikka viettäisi laiskottelupäivän kotona. Yliopistolla on melko rentoa, mikä on toisaalta kiva vaihtelu Suomen pitkiin päiviin ja suuriin kurssimääriin, toisaalta mitäs olen ottanut niin paljon kursseja.
En varsinaisesti ikävoi Suomeen, vaan ajatus mahdollisesta tulevastakin oleskelusta ulkomailla tuntuu entistä mieluisammalta. En silti väitä myöskään Itävallan olevan mikään autuas onnela, mua on vain vituttanut paljon vähemmän Itävallassa kuin Suomessa.
Tähän asti pääsin eilen perjantaina 20.12 Frankfurtissa, mutta teksti jäi julkaisematta kun nettiyhteys pätki ja hidasteli. Päivitys ekasta vuorokaudesta Suomessa seuraa kohta.
Olin seitsemän vuotta sitten(!!!) vuoden Brasiliassa, joten en ole ensimmäistä kertaa pidempään poissa Suomesta. Itävalta on toki huomattavasti lähempänä, vanhempani kävivät täällä lokakuussa ja ikääkin on tullut lisää. Varsinaista koti-ikävää ei siis oikeastaan ole tullut. Enemmän kyseessä on kaipuu pieniä asioita kohtaan. Asuntolamme yhteiskeittiössä on mukava viettää silloin tällöin aikaa muiden asukkaiden kanssa, mutta siellä on usein hyvin täyttä ja kkeittiökaappia omistamattomana on rasittavaa raahata aina kaikki tarvikkeet kattiloista lautasiin ja öljyyn omasta huoneestani. Kaipaan siis omaa ahdasta ja säilytystilatonta keittiönurkkaustani Tampereen asunnossani. Jos tulee nälkä, voi kävellä noi kymmenen askelta "olohuoneesta" keittiöön ja laittaa ruokaa. Lisäksi jos iskee nälkä klo 2:30, voi ihan hyvin laitella jotakin pikkusyötävää.
Kuten sanoin, yhteiskeittiössä on mukavaa välillä ja torstaina sain vihdoin ja viimein myös oman lokeron keittiöstä joten ei tarvitse joka kerta kantaa tiskiainetta, kattilaa ja ruokia omasta huoneestaan keittiöön. Ikää puoli on se, että erimaalaiset ihmiset jumiutuvat helposti omiensa seuraan enkä jaksa olla keittiössä kovin kauaa jos ja kun kämppikseni ja hänen saapasmaalaiset kaverinsa puhuvat keskenään vain omaa kieltään.
Olen seuraillut satunnaisen säännöllisesti Suomen uutisia täällä ollessani. Monella tapaa olo on erilainen kuin Brasiliassa ollessani. Koska en asu perheessä, on vapaata melko paljon ja ei haittaa vaikka viettäisi laiskottelupäivän kotona. Yliopistolla on melko rentoa, mikä on toisaalta kiva vaihtelu Suomen pitkiin päiviin ja suuriin kurssimääriin, toisaalta mitäs olen ottanut niin paljon kursseja.
En varsinaisesti ikävoi Suomeen, vaan ajatus mahdollisesta tulevastakin oleskelusta ulkomailla tuntuu entistä mieluisammalta. En silti väitä myöskään Itävallan olevan mikään autuas onnela, mua on vain vituttanut paljon vähemmän Itävallassa kuin Suomessa.
Tähän asti pääsin eilen perjantaina 20.12 Frankfurtissa, mutta teksti jäi julkaisematta kun nettiyhteys pätki ja hidasteli. Päivitys ekasta vuorokaudesta Suomessa seuraa kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti