Lisää lumista alamäkiurheilua

Lauantaina 11.1 oli luvassa todella aikainen herätys ja lähtö kohti Kulmia. Koska junamatka kestää noin kolme tuntia ja halusimme olla hyvissä ajoin paikalla, lähdimme Vladkan kanssa Salzburgista klo 07:12 junalla. Konnarikin kommentoi junalipun "Salzburg - Bad Mitterndorf" nähtyään, että "Hee, mäkihyppyä!". Oli kieltämättä hauskaa. Tunnelmaa hieman latisti Vladkan suosikin Thomas Morgensternin edellisen päivän vakava kaatuminen. Huolestuttavaa kun sattuu jotakin vakavaa mäessä ja kurjaa kun juuri siellä, minne olimme menossa.

Junassa kiertävä (alkoholi)myyntikärry itävaltalaiseen tapaan!

Junamatka sujui leppoisasti ja Salzkammergutin maisemat olivat kauniita. Näin kuuluisan Hallstattinkin järven toiselta puolen, mutta ei taida valitettavasti aika riittää siellä käyntiin enää. Asemalta oli ilmainen bussikuljetus lentomäkipaikalle. Tunnelma oli itävaltalaiseen tapaan katossa jo hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Nappasin mukaani Stiegl-lipun ja Volksbankin sinisen lipun, jonka toisella puolella oli Itävallan lippu ja painetut mäkihyppääjien nimmarit.

Perinteinen naapurikateus iski siinä vaiheessa, kun näin jollain ison Ruotsin lipun. Se oli perkele isompi ku mun Suomen lippuni! Hehe. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, toisessa poskessa on Suomen lippu, toisessa Itävallan. Pari vanhaa setää kyseli multa kaikkea ihan innoissaan ja tarjoilivat taskumatista viinaryyppyjäkin lämmikkeeksi.

Taitolentoesitys kilpailua odotellessa.

Toivoin salaa, että kuka tahansa muu kuin itävaltalainen voittais ja toiveisiini vastattiin. Olin älyttömän iloinen Noriaki Kasain voitosta. Voitto oli samalla historiallinen, sillä Kasailla on ikää 41v ja 7kk eli hän on vanhin maailmancup-osakilpailun voittaja ja voitto oli myöskin hänen ensimmäisensä sitten helmikuun 2004 eli melkein 10 vuoteen. Maikkarin Katsomosta löytyy hauska pätkä hypystä, näkyy tosin vain Suomessa. Pätkässä muiden maiden valmentajat tuulettavat voittoa ja lisäksi mm. Schlieri ja liuta muita nuorempia hyppääjiä ottaa hatun/kypärän päästään jakumartaa Kasaille. Slovenian Peter Prevc on syntynyt syyskuussa 1992 ja Gregor Schlierenzauer 7.1.1990. Noriaki Kasai taas osallistui ensimmäistä kertaa Bischofshofenin mäkikisaan 6.1.1990 ja voitti ensimmäisen maailmancuposakilpailunsa maaliskuussa 1992 Tsekin Harrachovissa. Toisin sanoen Kasai kilpaili jo silloin kun Kulmin lauantaikisassa toiseksi ja kolmanneksi tulleet eivät olleet edes vielä syntyneet! Aika huikeeta sanoisin.

Joillakin katsojilla oli hiukan erikoisempia kisa-asusteita yllään, mutta mikäs siinä, ihan mukava piristyshän ne on.

Paluumatka ei mennyt ihan niin sujuvasti kuin menomatka. Yli kaks tuntia kestävä junamatka Attnang-Puchheimiin tuntui ikuisuudelta kun samassa vaunussa olevat känniääliöt möykkäsivät ja töristivät torviaan. Ei siinä kuitenkaan kaikki, samaiset sankarit panivat muutamaan kertaan tupakaksi vaunun sisällä ja ajattelivat että ikkunan avaaminen(noissa lähijunissa on sellaiset ylhäältä puoleenväliin avattavissa olevat) auttaisi jotenkin. No ei auttanut ja me istuimme Vladkan kanssa vielä mukavasti sen verran lähellä, että ikkunasta SATOI VETTÄ SISÄÄN VAUNUUN! Siinä vaiheessa teki mieli mennä tinttaamaan idiootteja turpaan, mutta onneksi väsytti ja oli kuulokkeet mukana niin sai kuunneltua musiikkia. Matka InterCityllä Attnangista Salzburgiin sujuikin paljon mukavammin ja ennen kaikkea hiljaisemmin. Vladka suunnitteli jo tulevansa Suomeen ensi keväänä katsomaan mäkihyppyä Lahteen. Olispa kyllä tosi hauskaa, jos suunnitelma saadaan toteutettua. :)

Hypätään mäkeen!

Kuten jo aiemmin kerroin, olin loppiaisena Bischofshofenissa, tuttavallisemmin Bissenissä, katsomassa Keski-Euroopan mäkiviikon päätösosakilpailua. Tunnelma oli katossa, etenkin kun Suomen Anssi Koivuranta meni voittamaan edellisen kilpailun Innsbruckissa. Hankin Suomesta sinivalkoiset kasvomaalit ja tein kannatuslakanankin.

Kuka ei kuulu joukkoon... :D

Bissellä Bissenissä, heh heh...

Jo Salzburgin juna-asemalla huomasi, että moni muukin suuntasi mäkihyppyä katsomaan. Matkustimme Einfach-Raus-lipulla, joka maksaa 35e ja on voimassa yhden päivän. Sillä voi matkustaa 2-5 henkilöä, joten säästöä tuli normilippuihin verrattuna jonkin verran. Ainoa rajoitus on se, että lippu käy vain lähijunissa eli S-bahneissa ja R- ja REX-junissa, mutta se ei haitannut. Kuulin Vladkalta, Katjalta ja Marielta hieman kuittailua sinivalkoisista poskimaalauksistani, he kun kaikki kannattivat Itävaltaa ja poskissa oli punavalkoisen koristukset. Ei se haitannut. Bissenin keskusta on meko pieni ja tuntui kuin kaupungin asukasmäärä olisi vähintäänkin triplaantunut kisojen ajaksi. Keskustan pääkadulla oli kaikenlaista myyntikojua ja lavalla soi keskieurooppalainen humppa.

Jamaika - tuo mäkihypyn suurvalta

Itse hyppyrimäki ei ole kovin kaukana, joten sinne pääsee melko helposti kävellen, ylämäkeä tosin. Kävin katsomassa paikkaa jo lokakuussa, kun vanhempani olivat täällä käymässä. Olimme hankkineet liput parhaaseen seisomakatsomoon eli A-sektorille hintaan 30e/kpl. Ajatus oli, että kun kerrankin ollaan katsomassa niin ollaan sitten hyvillä paikoilla. Saimme melko hyävt paikat hieman ylempää, joten näimme kisan mainiosti. Jossakin vaiheessa porukkaa kertyi enemmän. Rinteessä sijaisevan a-sektori on rajattu puisilla aidoilla ja tottakai ihmisiä tuli seisomaan siihen rinteeseen juuri meidän eteemme, joten kannustuslakanani jäi peittoon. Perkeleen perkele. Jupisin ja murisin kyllä hieman.

Stadionilla oli erilaista ohjelmaa ennen kilpailun alkua. Juontaja kävi haastettelemassa joitakin ihmisiä, kaiuttimista soi musiikki ja muuta. Paras hetki oli pieni kilpailu, jossa kaksi valittua naista yritti tunnistaa eri maiden kansallishymnejä. Itselleni tuli yllätyksenä, että myös Kreikka on joskus osallistunut mäkihyppykisoihin. Toinen kansallishymni oli USAn, mutta kolmas olikin sitten kovin tuttu ja rakas Paciuksen sävellys. Huidoin innoissani Suomen lipun kanssa ja möykkäsin sanoja mukana. Mikähän siinä on, että urheilukisoissa noi kansallislaulut menee aina sellaiselta sävelkorkeudelta, että laulaminen on joko mörisemistä tai kimitystä? No, kyseessä oli kuulemma Viron kansallislaulu, mutta kilpailijat eivät sitä tunnistaneet. Itse kiirehdin selittämään vierustovereilleni melodian olevan sama kuin Suomen Maamme-laulussa. Kappaletta ei ehditty kuulla niin pitkälle, että olisi voinut sanoa kumpi se todellisuudessa oli. Eronahan on se, jos joku ei siis tiedä, että virolaiset eivät kertaa kertosäettä lainkaan. Suomen lippuja onnistuin bongaamaan ainakin viisi, joten en onneksi ollut ainoa suomalainen katsomossa! Paikallaan seisoskelu, vaikkakin lämpimästi pukeutuneena, aiheutti inhaa tunnottomuutta varpaissa ja paleluakin. Onneksi se hellitti heti kun pääsi kävelemään asemaa kohti. Pitkä päivä ulkona ja kotona uni maittoi.

Olen viimeksi ollut paikan päällä mäkihyppyä katsomassa Puijolla ehkä vuonna 2008? Kyseessä oli karsinta ja harjoitukset, joita äidin kanssa ohimennen seurasimme vähän aikaa. Varsinaista kisaa olen käynyt katsomassa keväällä 1998 eli onhan siitä jo aikaa. Huono puoli kisan seuraamisessa paikan päällä on näkyvyys. Etuoikealta ja miljoonan liehuvan Itävallan lipun takaa ei oikein näe kuinka pitkälle hyppääjä lentää. Lisäksi täytyy myöntää, että hirveä meteli pisti ärsyttämään välillä, varsinkin kun kontrasti Itävallan ja muunmaalaisten hyppääjien välillä oli niin suuri. Aina kun vuorossa oli itävaltalainen, stadion mylvi ja kun joku muu, oli melkein hipihiljaista. Ei siinä paljon innostanut Suomen lippua heilutella. Lisäksi en ole itse koskaan erityisemmin Itävallan hyppääjissä pitänyt, poislukien Puijon harjoituksissa bongattu iloisesti hymyilevä Andi Kofler, joten ei kauheasti innostanut kannustaa punavalkoisia. Toisin kuin matkaseuralaiseni. Suomalaisten menestys ei kummoista ollut, mutta kannustin heitä siitä huolimatta. Iloitsin myös Japanin Noriaki Kasain hyvistä suorituksista. Salaa toivoin, että kisan voittaisi ihan kuka tahansa muu kuin itävaltalainen, ihan vaan siksi, että mua suorastaan ärsyttää niiden ylivoimaisuus. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, että voittaja oli ns. pystymetsästä tullut Thomas Diethart eikä esim. Schlierenzauer tai Morgenstern. Oli kuitenkin hienoa olla paikalla katsomassa kisaa ja kuinka yleisö eli mukana. Samoin lopuksi nähty ilotulitus oli hieno, etenkin ottaen huomioon etten uutenavuotena juurikaan raketteja nähnyt.

Rautatieasemalla bongasin muutaman ihmisen, joilla oli iso Suomen lippu ja vaihdoimme siinä muutaman sanan kun eräs vanhempi mies tuli ja totesi innoissaan "Hei! Suomalaisia!". Hän oli ollut Suomen päävalmentajan vieraana ja nimellisesti osa Suomen huoltojoukkuetta. Ehdimme jutella pitkän tovin kaikenlaista ja hän toivotteli hyvää jatkoa opintojen parissa. Olipas mukava oikeasti nähdä suomalaisiakin tuolla. Junamatkalla ei pystynyt nukkumaan kun liian monta kaljaa nauttineet itävaltalaiset töristivät torviaan. Stadionilla siis jaettiin ilmaiseksi ihmisille kovaäänisiä torvia, joilla sai hyppääjiä kannustaa. Torvien törinä raikui junassa koko tunnin matkan Salzburgiin. Hauska hetki tosin hitaassa, joka asemalla pysähtyneessä junassa koitti kun kuljetta kuulutti "Seuraavaksi Salzburg Hbf, pääteasema" ja torvet alkoivat soida kuin voittajaa juhlistaen. Vihdoinkin takaisin kotona!

Lauantaina olikin vuoro suunnistaa naapuriosavaltion Steiermarkin rajalle Bad Mitterndorf/Tauplitziin katsomaan Kulmin lentomäkikisaa.

Arkista menoa ja meininkiä

Välillä elämässä tapahtuu sellaisia pieniä asioita, joista olis hauska kirjoittaa blogiin, mutta ne tuppaa aina silti unohtumaan. Perjantaina kävin vapaapäivän kunniaksi ihmettelemässä lentokentän lähellä olevaa Design Outletcenteriä, jossa myydään paljon vaatteita ja kenkiä ja muuta normihintoja halvemmalla. Ainoa ostokseni oli annos aasialaista nuudelikana-wokkia.

Bussissa muistin kuinka toissa sunnuntaina Tikkurilan asemalta Helsinki-Vantaalle mennessä en mahtunut ekaan bussiin vaan piti odottaa seuraavaa ja mun edelläni oli ainakin 20 ihmistä vielä jonossa ja pysäkille jäi ainakin toiset 20. En oo ikinä nähny niin täysiä lentokenttäbusseja Suomessa. Venäjää kuului jonkin verran, mutta oli siellä suomalaisiakin. Oli melko hämmentävä kokemus. Ärsytti kun jotkut eivät tajunneet mennä taaksepäin vaan jäivät siihen melko eteen nyhjöttämään, kyllä siellä takana olis ollut tilaa vielä.

Elämä rullailee pikkuhiljaa eteenpäin. Alkaa jo olla vähän paineita noista lopputenteistä kun esim. rikossosiologiasta pitäis lukea tolkuton määrä saksankielistä, puuduttavaa tekstiä. Toisaalta ei se haittaa vaikkei kurssi menisikään läpi, kunhan muista kursseista saa ne opintopisteet.

Se, mitä tavallaan jo odotan ja toivon Suomeen paluusta, on oma koti. Vaikkakin ajatus rahavaikeuksista eli korkeasta vuokrasta opintotuen suhteen ärsyttää. Täällä vuokrani on 260e/kk ja Suomessa 535e/kk. Eli käteen opintotuesta jopa jääkin jotain täällä. Olis kiva kun Suomessakin olisi hieman halvempi kämppä niin rahaa jäisi säästöön enemmän ja sitten vois mm. matkustella enemmän. Ikävä ongelma vain on se, etten lämpene soluasumiselle huonojen kokemusten takia ja kaveripiiristäkään ei kämppisehdokkaita oikein löydy. Toisaalta viihdyn kohtalaisesti nykyisessä kämpässäni, vaikka se onkin hintaansa nähden suht pieni. Oon myös TOASin jonossa pariin läheiseen opiskelija-asuntolaan, joissa olis halvempia ja isompia yksiöitä. Toivottavasti tärppäis pian.

Täällä mulla ei hirveästi ole intoa viettää aikaa yhteiskeittiössä. Laitan ruuan ja syön ja häivyn. Varsinkin kun taas kerran saapasmaalaiset puhui mun kanssa samassa pöydässä pelkästään italiaa. Yks niistä sentään totes jossain vaiheessa et "sori". Keskustelu jatkui saksaksi noin minuutin, kunnes taas vaihtui omaan kieleen. Sitten toisena päivänä menin istumaan samaan pöytään ja muutkin tuli siihen, mutta sitten kun tuli yksi uusi tyyppi, hän menikin viereiseen pöytään ja kohta muut perässä ja mä en tietenkään siihen toiseen pöytään enää mahtunut. Että ole siinä sitten sosiaalinen ja vietä kivaa aikaa yhteiskeittiössä. Paskan marjat! Toisaalta ahdistaa mielettömän paljon olla tämmönen epäsosiaalinen torvelo, jolla ei juurikaan kavereita ole täällä. Harmittaa kun kaikilla muilla on kursseilla hengailuseuraa ja naapureinakin kivoja tyyppejä. Toisaalta taas tänään kun vaan menin samaan pöytään ja aloin small talkaileen miten päivä meni, niin kyllä mä vastauksia kuitenkin sain. :) Mutta ei sitä kuitenkaan joka päivä jaksa väenväkisin kysellä kuulumisia ja yrittää jutella jos selkeestikään toisia ei tunnu kiinnostavan.

Kyllä me kämppiksen kanssa jonkun verran jutellaan, mutta suurin osa luennoista on ihan eri aikaan eli ollaan kotonakin eri aikaan ja illalla taas kummallakin on opiskelujuttuja ja muuta tekemistä. Jotenkin tuntuu, että kotona olis pakko olla sosiaalinen ja jutella koko ajan jotain, mutta ei vaan jaksa. Eikä jaksa yrittää kun tuntuu, ettei ole mitään mahdollisuuksia päästä mukaan siihen porukkaan. Ollaan me muutamaan kertaan kämppiksen kanssa tosin juteltu tuntitolkulla kaikenlaisista asioista, mutta välillä taas on todella hiljaista. Ehkei kumpikaan vaan yritä tarpeeks? Jos on jotain, mikä mua on aina ärsyttänyt todella paljon, niin se on se, kuinka ihmiset vaihdossa ollessaan hengaa niin paljon omanmaalaistensa kanssa. Kyllähän mäkin olen muiden suomalaisten kanssa viettänyt aikaa, muttei me koko ajan hengailla suomea puhuen.

Viime viikon maanantaina olin tsekkiläisen Vladkan(oik.), hänen siskonsa Katjan ja kaverinsa Marien kanssa Bischofshofenissa katsomassa Keski-Euroopan mäkiviikkoa. Siitä lisää myöhemmin. Samoin nyt viikonloppuna kävin Vladkan kanssa Kulmissa lentomäen kisaa katsomassa ja eilen sunnuntaina kävin Alpendorfissa/Wagrainissa/Flachaussa lautalemassa. Meidän piti ensin mennä asuntolan porukan kanssa, mutta sit aamulla tuli viesti että reissu peruttu. Olin jo herännyt klo 7 ja ehtinyt pukea kun luin viestin, joten ajattelin että lähden sitten yksin rinteeseen. Kannatti kyllä. Vaikka oli aamupäivästä vähän sumuista ja Wagrainin puolella ei yhden rinteen puolivälissä nähnyt kahta metriä eteenpäin. Huipulla oli aurinkoista ja ihanaa ja pilvetkin häipyivät puolenpäivän jälkeen. Vietin enemmän aikaa Flachaun puolella, sillä en ole siellä aiemmin laskenut. Tykkäsin rinteistä tosi paljon, sinne pitää mennä jossain vaiheessa uudestaan.

("Aurinko paistaa aina Alpeilla[...] ja jossei paistaisikaan alhaalla kylissä, paistaa pilvien päällä vuorten sylissä!" kuten tiedätte-kyllä-kuka 80-luvulla lauloi)

Ensi viikonlopuksi keksin taas itselleni tekemistä, sillä oikeasti koko viikonloppu Salzburgissa ei innostanut. Ei ole tekemistä ja en halua istua kotona aikaa tuhlaten. easyJet lentää Salzburgista suoraan Berliiniin ja sain lennot 60 eurolla! Berliini on tuttu kaupunki jo, mutta tykkään siitä sen verran paljon, että mukava päästä sinne taas uudestaan. Edellisestä kerrasta onkin jo melkein 3,5 vuotta. Bonuksena vielä sekin, että easyJet lentää Itä-Berliinin puolelle Schönefeldin lentokentälle, jolla en olekaan aiemmin käynyt. Kyseinen lentokenttä suljetaan sitten kun uusi Berlin-Brandenburg valmistuu siihen kiitotien toiselle puolen. Jos ne nyt ikinä valmistuu kun se piti avata jo pari vuotta sitten, mutta sitten tulikin kaikenlaisia ongelmia ja viimeisimmän tiedon mukaan _ehkä_ 2016. Haha. :D Toisaalta harmittaa kun olisin voinut tutustua Itävaltaankin laajemmin ja paremmin, mutta haluan myös nähdä paljon muuta. Olishan tässä lähialueillakin kyllä kaikkea nähtävää. Jostain syystä olen viimeisen viikon aikana alkanut pitämään Salzburgista entistä enemmän, ehkä se johtuu siitä kun aika alkaa olemaan kohta jo vähissä.