Hypätään mäkeen!

Kuten jo aiemmin kerroin, olin loppiaisena Bischofshofenissa, tuttavallisemmin Bissenissä, katsomassa Keski-Euroopan mäkiviikon päätösosakilpailua. Tunnelma oli katossa, etenkin kun Suomen Anssi Koivuranta meni voittamaan edellisen kilpailun Innsbruckissa. Hankin Suomesta sinivalkoiset kasvomaalit ja tein kannatuslakanankin.

Kuka ei kuulu joukkoon... :D

Bissellä Bissenissä, heh heh...

Jo Salzburgin juna-asemalla huomasi, että moni muukin suuntasi mäkihyppyä katsomaan. Matkustimme Einfach-Raus-lipulla, joka maksaa 35e ja on voimassa yhden päivän. Sillä voi matkustaa 2-5 henkilöä, joten säästöä tuli normilippuihin verrattuna jonkin verran. Ainoa rajoitus on se, että lippu käy vain lähijunissa eli S-bahneissa ja R- ja REX-junissa, mutta se ei haitannut. Kuulin Vladkalta, Katjalta ja Marielta hieman kuittailua sinivalkoisista poskimaalauksistani, he kun kaikki kannattivat Itävaltaa ja poskissa oli punavalkoisen koristukset. Ei se haitannut. Bissenin keskusta on meko pieni ja tuntui kuin kaupungin asukasmäärä olisi vähintäänkin triplaantunut kisojen ajaksi. Keskustan pääkadulla oli kaikenlaista myyntikojua ja lavalla soi keskieurooppalainen humppa.

Jamaika - tuo mäkihypyn suurvalta

Itse hyppyrimäki ei ole kovin kaukana, joten sinne pääsee melko helposti kävellen, ylämäkeä tosin. Kävin katsomassa paikkaa jo lokakuussa, kun vanhempani olivat täällä käymässä. Olimme hankkineet liput parhaaseen seisomakatsomoon eli A-sektorille hintaan 30e/kpl. Ajatus oli, että kun kerrankin ollaan katsomassa niin ollaan sitten hyvillä paikoilla. Saimme melko hyävt paikat hieman ylempää, joten näimme kisan mainiosti. Jossakin vaiheessa porukkaa kertyi enemmän. Rinteessä sijaisevan a-sektori on rajattu puisilla aidoilla ja tottakai ihmisiä tuli seisomaan siihen rinteeseen juuri meidän eteemme, joten kannustuslakanani jäi peittoon. Perkeleen perkele. Jupisin ja murisin kyllä hieman.

Stadionilla oli erilaista ohjelmaa ennen kilpailun alkua. Juontaja kävi haastettelemassa joitakin ihmisiä, kaiuttimista soi musiikki ja muuta. Paras hetki oli pieni kilpailu, jossa kaksi valittua naista yritti tunnistaa eri maiden kansallishymnejä. Itselleni tuli yllätyksenä, että myös Kreikka on joskus osallistunut mäkihyppykisoihin. Toinen kansallishymni oli USAn, mutta kolmas olikin sitten kovin tuttu ja rakas Paciuksen sävellys. Huidoin innoissani Suomen lipun kanssa ja möykkäsin sanoja mukana. Mikähän siinä on, että urheilukisoissa noi kansallislaulut menee aina sellaiselta sävelkorkeudelta, että laulaminen on joko mörisemistä tai kimitystä? No, kyseessä oli kuulemma Viron kansallislaulu, mutta kilpailijat eivät sitä tunnistaneet. Itse kiirehdin selittämään vierustovereilleni melodian olevan sama kuin Suomen Maamme-laulussa. Kappaletta ei ehditty kuulla niin pitkälle, että olisi voinut sanoa kumpi se todellisuudessa oli. Eronahan on se, jos joku ei siis tiedä, että virolaiset eivät kertaa kertosäettä lainkaan. Suomen lippuja onnistuin bongaamaan ainakin viisi, joten en onneksi ollut ainoa suomalainen katsomossa! Paikallaan seisoskelu, vaikkakin lämpimästi pukeutuneena, aiheutti inhaa tunnottomuutta varpaissa ja paleluakin. Onneksi se hellitti heti kun pääsi kävelemään asemaa kohti. Pitkä päivä ulkona ja kotona uni maittoi.

Olen viimeksi ollut paikan päällä mäkihyppyä katsomassa Puijolla ehkä vuonna 2008? Kyseessä oli karsinta ja harjoitukset, joita äidin kanssa ohimennen seurasimme vähän aikaa. Varsinaista kisaa olen käynyt katsomassa keväällä 1998 eli onhan siitä jo aikaa. Huono puoli kisan seuraamisessa paikan päällä on näkyvyys. Etuoikealta ja miljoonan liehuvan Itävallan lipun takaa ei oikein näe kuinka pitkälle hyppääjä lentää. Lisäksi täytyy myöntää, että hirveä meteli pisti ärsyttämään välillä, varsinkin kun kontrasti Itävallan ja muunmaalaisten hyppääjien välillä oli niin suuri. Aina kun vuorossa oli itävaltalainen, stadion mylvi ja kun joku muu, oli melkein hipihiljaista. Ei siinä paljon innostanut Suomen lippua heilutella. Lisäksi en ole itse koskaan erityisemmin Itävallan hyppääjissä pitänyt, poislukien Puijon harjoituksissa bongattu iloisesti hymyilevä Andi Kofler, joten ei kauheasti innostanut kannustaa punavalkoisia. Toisin kuin matkaseuralaiseni. Suomalaisten menestys ei kummoista ollut, mutta kannustin heitä siitä huolimatta. Iloitsin myös Japanin Noriaki Kasain hyvistä suorituksista. Salaa toivoin, että kisan voittaisi ihan kuka tahansa muu kuin itävaltalainen, ihan vaan siksi, että mua suorastaan ärsyttää niiden ylivoimaisuus. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, että voittaja oli ns. pystymetsästä tullut Thomas Diethart eikä esim. Schlierenzauer tai Morgenstern. Oli kuitenkin hienoa olla paikalla katsomassa kisaa ja kuinka yleisö eli mukana. Samoin lopuksi nähty ilotulitus oli hieno, etenkin ottaen huomioon etten uutenavuotena juurikaan raketteja nähnyt.

Rautatieasemalla bongasin muutaman ihmisen, joilla oli iso Suomen lippu ja vaihdoimme siinä muutaman sanan kun eräs vanhempi mies tuli ja totesi innoissaan "Hei! Suomalaisia!". Hän oli ollut Suomen päävalmentajan vieraana ja nimellisesti osa Suomen huoltojoukkuetta. Ehdimme jutella pitkän tovin kaikenlaista ja hän toivotteli hyvää jatkoa opintojen parissa. Olipas mukava oikeasti nähdä suomalaisiakin tuolla. Junamatkalla ei pystynyt nukkumaan kun liian monta kaljaa nauttineet itävaltalaiset töristivät torviaan. Stadionilla siis jaettiin ilmaiseksi ihmisille kovaäänisiä torvia, joilla sai hyppääjiä kannustaa. Torvien törinä raikui junassa koko tunnin matkan Salzburgiin. Hauska hetki tosin hitaassa, joka asemalla pysähtyneessä junassa koitti kun kuljetta kuulutti "Seuraavaksi Salzburg Hbf, pääteasema" ja torvet alkoivat soida kuin voittajaa juhlistaen. Vihdoinkin takaisin kotona!

Lauantaina olikin vuoro suunnistaa naapuriosavaltion Steiermarkin rajalle Bad Mitterndorf/Tauplitziin katsomaan Kulmin lentomäkikisaa.