Istun lentokentällä ja mietin

Zell am Seessä ja Saalbachissa oli kivaa. Tykkäsin rinteistä tosi paljon, sopivasti leveetä ja loivaa, mutta myös jyrkempää. Sääkin oli suosiollinen. Ainoa miinuspuoli on Zell am Seen sunnuntai, kun uudet turistit(lauantai on yleinen vaihtopäivä eli entiset kotiin, uudet tilalle) oli ekaa päivää rinteessä ja hisseihin oli jonoa ja rinteessä sai väistellä miten sattuu laskevia venäläisiä ja muita. Meinas mennä hermot, varsinki ku vasta huollettu lauta luisti aika upeesti, sitä ei hetkessä pysäytetä. Kaikkiaan voin kyllä suositella molempia paikkoja lomailuun, vaikka Saalbachin legendaarisen Hinterhagalmin terassilla kuulinkin suomalaisten ja ruotsalaisten puhuvan jääkiekosta, perkeleen turistit!

Keskiviikkona kävin ilmoittamassa maistraattiin, että muutan pois Itävallasta ja torstaina suljin pankkitilini. Jotenkin niin pysyvää ja virallista. Koearvosanoja ja kurssituloksiakin on jo tullut PlusOnlinen rekisteriin. Täällä siis näkyy erikseen kokeesta saatu arvosana ja sitten kurssiarvosana, koska voihan olla, että kokeesta tuli vaikka 2, mutta kurssiarvosana nouseekin 1:een muiden suoritusten takia. Portugalin molemmista kuirsseista tuli siis 1, kroaatista 3 ja enkunkielisestä Itävalta-kurssista, josta odotin että läpi kyl menee, mutta rimaa hipoen ja jos menee superhyvin niin 3 tulee. Mitä vielä!! Siitä tuli ykkönen eli paras arvosana!! Aivan mahtavaa, myös siksi, että se kurssisuoritus sinetöi sen, että saan Salzburgista tarpeeksi opintopisteitä. Apurahan rajana kun on 15op/lukukausi ja ilman tuota kurssia mulla oli kasassa 14,5op. Hehe. Myös saksankielisestä Itävalta-kurssista tuli ykkönen, mitä vähän odotinkin kun keskiarvo oli lähempänä 1 kuin 2. Erittäin hyvin siis.

Suomeen on kiva päästä siksi, että saa asua taas omassa kämpässä, omassa rauhassa ja pääsee jatkamaan opintoja ja tienaamaan rahaa Apsille, koska rahaa on täällä kulunut aika paljon. Toisaalya olis ihana jäädä, koska Suomessa en voi asua tunnin matkan päässä Alpeilta enkä pääse joka viikonloppu laskemaan. Onhan siinä Sappee lähellä, mutta lähiaikoina on sen verran reippaasti työvuoroja, ettei oo mahiksia mennä laskemaan. Enkä oikeastaan tiedä haluanko, koska pienet eteläsuomalaiset rinteet voi vituttaa Alppien jälkeen.

Kuvia tähän postaukseen ei valitettavasti tule kun blogger ja läppäri eivät suostuneet yhteistyöhön. Yritän kuitenkin viikonloppuna vielä kirjoitella ja laitella kuvia viimeisten päivien meiningeistä.

Hei hei Salzburg ja Itävalta, toivottavasti nähdään pian taas! Ja moi Suomi, täältä mä tulen taas!

6 päivää... (oli kun aloitin tämän kirjoittamisen, huoh...)

Pääsin näin pitkälle viime viikonloppuna. Nyt istun lentokentällä odottamassa kotiinpaluuta ja tunnetila on hämmentävä. Asunto luovutettu, muutama kilo tavaraa pistetty postissa isille, koska oma matkalaukkuvaaka(paras keksintö ikinä!) näytti että painoa olis 27-28kg kun raja on 23kg. Ja lumilautakassi oli varmasti 23-24kg, vaikka lähtöselvitysvirkailija merkkaskin et 15kg vaik sanoin et about "20kg", mut kerran kukaan ei valittanu mitään ees bulky baggage -selvityksessä ni mikäs siinä- Käsimatkatavarathan on sitten sen 16kg vaikka maksimi on 8kg, mut eiköhän toi mene. Ihan sama meininki ku aikanaan Brasiliasta tullessa.

Tässä siis ajatuksia viime viikonlopulta:
Ensi viikon lauantaina klo 00:10 mun koneeni laskeutuu Helsinki-Vantaalle. Tuntuu uskomattomalta miten nopeesti aika on mennyt. Ajatukset Suomeen paluuseen liittyen on aika ristiriitaisia. Keskusteltiin tästä mm. keskiviikkona kun käytiin muiden suomalaisten kanssa Weinstube Andreas Hoferissa suloisella Steingassella. Mua harmittaa kun en tajunnut/halunnut ottaa saksan kielikurssia, kun siellä olis tutustunu muihin vaihtareihin niin paljon paremmin. Toisaalta kielioppia on jankattu ja tahkottu niin paljon että pää olis varmasti hajonnut kolmesti viikossa pidettäviin saksan tunteihin.

Torstainen Politics, Culture&History in Austria&Central Europe -tentti meni paremmin mitä odotin ja oon melko varma, että se menee läpi. Muutamaan kysymykseen vähän selittelin omiani, mut osa oli tosi helppoja, esim. milloin Itävalta liittyi EU:hun(samalla ku Suomi eli 1995) ja montako virallista kieltä EU:ssa on(24). Kysymykseen Joseph Haydnista vastasin musiikkiopistovuosien tiedoilla ja sekin meni yllättävän hyvin, luulisin niin. Tentistä menin suoraan Stammtischiin, joka pidettiin taas ihanassa Augustiner Bräun panimossa. Oli mukavaa, vaikka ajoittain tulikin vähän ulkopuolinen tunne kun niin moni tunsi muita ihmisiä ja keskustelut hyppi aika paljon, eli hetki juteltiin jonkun kanssa ja sitten taas tulikin joku uus tyyppi jutteleen jollekin samassa pöydässä olleelle.

Lähdin Stammtischistä jo ysiltä, jotta ehdin illan vikaan junaan Zell am Seehen. Olin perillä puoliltaöin. Junassa oli hauska kun konnari kävi asemien välillä istumassa ja jutteli ilmeisesti jonkun tuttunsa kanssa niitä näitä ja sitten asemalle tultaiessa ryntäsi ovelle avaamaan ja sulkemaan sen ja eikun takas jutteleen kaverille. :D Ja regional express -junahan pysähtyy tuolla välillä noin 10 kertaa... Juna oli perillä vähän ennen puioltayötä ja onneks mun hotelli on ihan aseman lähellä, matka kesti noin 5min. Koska hotellin respa oli jo kiinni, mun avain odotti pienessä lokerossa oven vieressä. Huone on suht pieni, mutta eipä se haittaa kun ei tänne oo nukkumaan tultu. Oikein kiva kuitenkin pitkästä aikaa nukkua leveässä sängyssä ja katsella telkkariakin. Onhan meillä asuntolan alakerrassa tv, mutta oon tosi harvoin ollut siellä kun se yhteishuone on usein käytössä.

Ruokaa ja rinne-elämää viikonlopun ratoksi

Yksi käymistäni kursseista on saksankielinen, vaihtareille suunnattu Österreichische Kultur und Sprache I -kurssi, josta saa 4 ECTS. Kurssin opettaja järjesti vapaaehtoisen lisätunnin viime perjantaille. Jos oli paikalla, sai läsnäolomerkinnän, mutta poissaoloa ei laskettu poissaoloksi, koska kyseessä oli kuitenkin normaaliajan ulkopuolella järjestetty tunti. Kävimme Salzburgin keskustassa Getreidegassella sijaitsevassa Wilder Mann -ravintolassa syömässä itävaltalaisia herkkuja. Itävallassa syödään tunnetusti todella paljon erilaisia liharuokia ja makeita jälkiruokia, mikä sitten näkyy monen vyötäröllä myös. :D Ajatuksena ruokatapaamisella oli päästä kokeilemaan erilaisia kenties vieraampiakin itävaltalaisruokia. Meitä oli 15 ja tilasimme kymmenen annosta noin kuutta erilaista pääruokaa ja sitten muutaman jälkiruuan siihen päälle. Näin jokainen sai kokeilla vähän kaikkea, muttei kuitenkaan tullut kovin paha ähky, kuten yksittäisestä annoksesta helposti tulisi.

 

Oma annokseni Bauernschmaus koostui knöödelistä, hapankaalista, kastikkeesta sekä porsaanpihvistä ja isosta kinkkupalasta. Rasvaista ja tuhtia tavaraa. Maistoin möys Backhendliä eli kanaa, Käsespätzleä eli juusto"pastaa" ja Salzburger Beuscherlia, joka tehdään vasikan sydämestä yms. sisälmyksistä. Jälkiruokina maistelimme Mohr im Hemdiä(kuvassa). Nimi on kuulemma hieman kyseenalainen, kuten Suomessa vanhat neekerinsuukot, sillä Mohr on vanha saksankielinen sana mustaihoiselle ja Hemd puolestaan tarkoittaa (valkoista) paitaa. Vapaasti suomennettuna kyseessä on siis "neekeri valkopaidassa". Nimen muuttamisesta suklaakakuksi tms. on käyty paljon keskusteluja. Muita maistelemiamme herkkuja olivat Topfenstrudel eli rahkapiirakka, Eispalatschinken eli vaniljajäätelöllä täytetty lettu sekä Kaiserschmarrn eli "sekasotkupannukakku".

Viikonloppuna oli hieman flunssainen, kuulemani mukaan moni muukin meidän asuntolassamme oli hieman kipeä, joten liekö se sieltä tarttunut. Tosin Berliinin reissun lapasettomuus saattaa myös olla taudin alkulähteenä. Lauantaina kävin kuitenkin Flachaussa laskemassa, sillä sinne pääsee Mirabellplatzilta ilmaisella bussilla. Ainoa huono puoli matkassa oli jatkuvasti puhunut turistiopas, joka auttoi lippujen ostamisessa ja kertoili rinteistä yms. Ihan mukava juttu heille, jotka eivät ole aiemmin rinteessä olleet tai muuten vaan turisteille, mutta itseäni se hieman ärsytti. Mukava tyyppi kuitenkin.

Sää oli huonoin tähän mennessä. Lunta tuli ja koska lämpötila oli hieman pakkasen puolella, suolsivat lumitykit joka rinteessä uutta lunta armottomalla tahdilla. Se ei ainakaan parantanut näkyvyyttä. Lisäksi lumisade ja tykitys tekivät rinteistä pahimmillaan sellaista epätasaista kumpareikkoa, että sitä luuli eksyneensä olympialaisten freestylerinteeseen. Ei kiva, varsinkin kun laudalla kumpareet tuntuvat vaikeammilta hallita kuin suksilla.

Puolenpäivän jälkeen sää alkoi kuitenkin kirkastumaan ja aurinko ja sininen taivaskin pilkahtelivat vähän esiin. Rinteiden kumpaireikoille sekään ei mitään mahtanut. Viimeksi kun kävin Flachaussa pari viikkoa sitten, oli Hermann Maierin maailmancup-rinne osin suljettu, sillä naisten pujottelucupin kisaan oli vain pari päivää aikaa. Nyt voin sanoa laskeneeni kyseisen pujottelurinteen, tosin ilman niitä keppejä. Aika hauskaa.

Edelleen täytyy sanoa, että musta on ihanaa kun täällä on rinteet niin lähellä. Tai no, tunnin matkan päässä, mutta kuitenkin. Alpit vieläpä. Kyllähän Tampereeltakin tunnissa ajaa Sappeelle ja ihan lähellä on Mustavuori ja Hervannan rinteet, mutta valitettavasti Suomessa ei ole Alppeja tai muita korkeita vuoria. Tätä tulee kovasti ikävä Suomessa, sen voin jo sanoa nyt. Tokihan sitä voi aina lähteä vaikkapa Leville tai Rukalle, mutta matkaa kuitenkin on satoja kilometrejä eli ihan päiväreissu ei onnistu.

Rinteiden ala-aseman Intersportissa oli myynnissä Icepeakin laskuhousuja. Pitäisi ostaa uudet ehkä lähiaikoina. Bongasin myös nuo ylläolevat sieltä. Valkoiset housut sinisellä raidalla ja infolapussa kuva Leijonista ja Ahosen Jannesta. Harmi vaan ku oli vain liian isoja kokoja ja noissa ei oo ilmastointitaskuja, mitkä on ehdottomat mun mielestäni laskuhousuissa. Pihalla myös "tapasin" Hermann Maierin, joka on siis yksi Itävallan kaikkien aikojen menestyneimmistä alppihiihtäjistä.

Tykkään tosi paljon Flachausta ja samoin viereisestä Wagrainista ja myös Alpendorfin "takarinteistä". Tänne olis mukava tulla uudestaan esim. ens talvena vähäks aikaa laskemaan. Suunnitelinkin jo vähän jotain sellaista, mutta pitää nyt kattoa jahka pääsee Suomeen ja rahaa tienaamaan sinne Apsille.

Hauskoja sattumuksia ja Berliini

Sarjassamme, hauskoja sattumuksia, joista ei ajoissa muista blogissaan kirjoittaa.  Tapahtui kun olin joululomalla Suomessa ja menin junalla vanhempieni luokse Savoon. Tampereelta/lle matkustaessa useimmiten pitää vaihtaa junaa Pieksämäellä, tosin jokunen junavuoro menee myös suoraan. Pieksämäeltä pohjoisen junaan nousi paljon muitakin matkustajia, myös samasta ovesta kanssani. Ehdin juuri istua käytäväpaikalleni, kun viereeni tuli seisomaan mies, ehkä noin 35-vuotias, sellainen ihan tavallisennäköinen. Hän katsoi lippuaan, minua ja penkin reunassa olevaa paikkanumeroa. Sitten, mitään sanomatta hän vain hyppäsi laukkuni ylitse istumaan viereiselle ikkunapaikalle. Olisin voinut nousta ylös, jos olisin saanut sen noin 2 sekuntia aikaa, mutta ei. :D Oli jotenkin huvittavaa ja ehkä hieman kliseinenkin "suomalaiset ei puhu"-hetki, joka muistui mieleeni berliiniläisessä lähijunassa viikonloppuna.

Niin, Berliini. Eräs suosikkikaupungeistani Euroopassa. Halvat easyJetin lennot suoraan Salzburgista ja virkistä viikonloppuloma. Tykkään kyllä Salzburgista ja eilen oli mukava ja kotoisa palata tänne, mutta silti jotenkin ahdistaa. Kämppis on ihan ok, mutta silti se samassa huoneessa koko ajan oleminen ärsyttää. En pysty keskittymään kotona ollessani ja yhteiskeittiössä ei todellakaan huvita olla kun ihmiset puhuu vain omaa kieltään. Enkä jaksa yrittää väkisin small talkailla kun ei multakaan kukaan koskaan mitään kysele.

 

Hostellin edustalta Prenzlauer Bergissä, tuli rakas synnyinkaupunkini Kouvostoliitto mieleen. :D

Perjantaina hurautin junalla keskustaan ja kävin Potsdamer Platzin Vapianossa syömässä. Oon aina tykänny Vapianosta, mut valitettavasti Helsingissä se vaan on hiton kallis. Pasta carbonara maistui pitkästä aikaa todella hyvältä, etenkin kun sitä sai ensin jonottaa tosi pitkään kun miljoona muutakin ihmistä keksi mennä samaan aikaan syömään. Kävelin siitä Brandenburger Torille, jossa mulle tulee aina hyvä mieli. Muistan edelleen elävästi mun ekan Berliinin reissuni, iskän kanssa juhannuksena 2008. Olin haaveillut Berliinistä jo pitkään ja kun nousin silloisen Unter den Lindenin S-bahnaseman portaat ylös ja näin Brandenburgin portin edessäni, meinas oikeesti tulla tippa linssiin. Olin vihdoinkin täällä!

Lauantaina ohjelmassa oli kiertelyä kaupungilla. Olen aina ollut kiinnostunut Itä-Euroopan kommunismihistoriasta ja siksi jaettu Berliini onkin ollut aina kovin kiehtova. Nordbahnhofin juna-asemalla on ilmainen näyttely "kummitusasemista". Kun Berliinin muuria alettiin rakentaa vuonna 1961, osa kaupungin metrolinjoista katkesi. Osa linjoista kulki osin sekä Itä- että Länsi-Berliinin läpi ja DDR halusi estää kansalaistensa paon länteen. Idän puolelle jääneitä asemia ja tunneleita suljettiin. Esimerkiksi yhdellä metrolinjalla Länsi-Berliinin eteläosista idän läpi pohjoiseen Länsi-Berliiniin oli useita asemia Itä-Berliinin puolella, joilla junat eivät pysähtyneet ja DDR:n vartijat vahtivat ohikulkevia junia. Idässä kaikki merkit näiden metroasemien olemassaolosta luonnollisesti kätkettiin ja sisäänkäynnit muurattiin umpeen. Lähes 30 vuoden käyttämättömyys autioitti asemat ja teki niistä aavemaisia. Saksojen yhdistyttyä asemat on korjattu ja otettu uudestaan käyttöön.

Berliinissä oli aikanaan kolme lentokenttää, yksi idässä(Schönefeld, jolle tällä kertaa lensin, nykyisin "halpiskenttä") ja Tegel & Tempelhof Länsi-Berliinissä. Tegel on nykyisin Berliinin pääkenttä. Tempelhof taas on tunnettu siitä, että terminaalirakennus, joka valmistui 1930-luvulla, oli aikanaan maailman suurin rakennus ja on aika jyhkeännäköinen edelleen. Itse lentokenttä suljettiin vuonna 2008. Kaksi vuotta myöhemmin lentokentän kiitotiealueelle avattiin puisto. Kiitoteillä voi pyöräillä, rullaluistella ja lenkkeillä ja lisäksi näin paljon leijanlennättäjiä nurmikentällä. Mukavaa ja fiksua uusiokäyttöä alueelle. Käsittääkseni suunnitelmissa on kuitenkin rakentaa alueelle myös asutusta, sillä se sijaitsee hyvin lähellä Berliinin keskustaa.

Museuminselin lähellä sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen DDR-museo. Se kertoo pääasiassa tavallisesta arkielämästä Derkkulassa. Museoon on kerätty mm. erilaisten tuotteiden pakkauksia, vanhoja hittilevyjä, koulutarvikkeita ja vaatteita. Museosta löytyy myös vanha legendaarinen Trabant eli Trabi, jolla pääsee simulaattorissa ajamaan derkkulähiön läpi. Hauskaa! Lisäksi sieltä löytyi lapsuuteni sankari, Nukkumatti! Moni ei välttämättä tiedäkään, että Nukkumatti on kotoisin Itä-Saksasta.

 Eräs reissun pysäyttävimmistä kohteista löytyy Grunewaldin lähijuna-asemalta, hieman Westkreuzilta länteen. Hieman syrjässä aseman vieressä seisoo raide 17, hylätty ja metsittynyt raide, jota reunustavat rautaiset muistolaatat. Tältä asemalta kuljetettiin toisen maailmansodan aikana tuhansia juutalaisia keskitysleireille. Laattoihin on kirjattu junien päivämäärät, montako ihmistä oli kyydissä ja minne juna matkasi. Varsinkin iltapäivästä hämärässä tunnelma on todella aavemainen eikä sitä poistanut edes viereisillä vähemmän metsittyneillä raiteilla hengailleet kaksi teinityttöä, jotka räpsivät toisistaan kliseisiä "poseeraan junaraiteella"-kuvia.

Sunnuntaina kävin Mondon hienossa matkaoppaassa mainitussa An einem Sonntag in August -ravintolassa. "Eräänä elokuisena sunnuntaina" on kieltämättä aika mielenkiintoinen nimi. Aamupalabuffet maksoi 5,95€ ja valikoimassa oli sämpylöitä, kylmää Milchreisiä eli riisipuuroa, leikkeleitä, peruna-omenasalaattia, juustoja, paprika-sipulipaistosta ja kesäkurpitsaa. Nam! Istuin pehmeille nahkatuoleille viiden hengen pöytään ja samaan pöytään tuli myöhemmin myös italialaispariskunta. Ravintola alkoi klo 10:30 jälkeen täyttyi aamiaisbrunssille tulevista ihmisistä eikä tilaa nyt ihan erityisen paljon ole. Olin jo melkein lähdössä, kun kaksi keski-ikäistä naista tuli kysymään englanniksi italialaispariskunnalta, onko pöydässämme tilaa, he vastasivat myöntävästi. Naiset olivat istumassa pöytään kun totesin olevani juuri lähdössä, joten toisellakin puolella olisi kyllä tilaa. Pukiessani takkia päälleni, kuulin kuinka toinen heistä totesi, suomeksi: "ai että kun on upottava nojatuoli!" xD He hymyilivät ja sanoivat "bye bye" johon vastasin iloisesti hymyillen "Hyvää päivänjatkoa!" Hämmentyneen iloisina he vastasivat "hyvää päivänjatkoa sinullekin!". Kerrankin oli hauska törmätä suomalaisiin maailmalla. Bonuksena vielä muutama minuutti myöhemmin metroasemalla oli vanhempi pariskunta, joka mietti millä metroasemalla olisi paras jäädä pois yms. Suomalaisia hekin. Kieltämättä hauska kuulla kieltä noin "kaupunkiolosuhteissa".

Aamiaiselta kiiryhdin reissuni viimeiseen vierailukohteeseen. Sattumalta Wikipediasta selvisi, että itäpuolella, lähellä Weberwiesen metroasemaa, sijaitsee Tietokonepelimuseo. Museo oli melko pieni, mutta sinne oli hienosti ja kattavasti koottu tietokonepelien historiaa ja erilaisia vanhoja laitteita. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin jäänyt vielä hiukan pelailemaan eri pelejä. Karl-Marx-Allee, jolla museo sijaitsee, on myöskin melko hulppea, pitkä ja leveä puistokatu, jonka varrella voi nähdä vanhoja sosialismin ajan rakennuksia.

Schönefeldin lentokentästä en voi sanoa tykkääväni. Se on sekava, sokkeloinen ja hieman rupuinen, mutta toisaalta mitä muuta voi odottaa kun sitä on kai pari kertaa laajennettu halpayhtiöiden tultua ja lisäksi se on kohta menossa kiinni niin ei paljon kannata remppailla. Niin, kohta ja kohta. Kiitotien eteläpuolella sijaitsevan uuden Berliini-Brandenburg -lentokentän piti avautua vuonna 2011, mutta sitten se siirtyi kesään 2012 ja sitten taas uudestaan ja uudestaan eteenpäin erinäisten vikojen takia. Tällä hetkellä tarkoitus kai olisi saada kenttä auki vuonna 2016. Silloin Tegel ja vanha Schönefeld suljetaan ja liikenne siirtyy uudelle kentälle ja samalla avataan toinen kiitotie. Schönefeldiltä näkee nuo uudet rakennukset melko hyvin. On kieltämättä huvittava katsoa uudenkarheita hienoja rakennuksia, jotka lojuvat tyhjillään rakennusvirheiden ja muun takia.

Takaisin Salzburgissa olin illalla ja jäin vielä kentälle ihmettelemään koneita ja taustalla siintäviä ihania Alppeja. ps. Kyllä muakin hymyilyttäis, jos olisin Islantiin menossa, kuten tää WOW Airin A320 tässä.

Lisää lumista alamäkiurheilua

Lauantaina 11.1 oli luvassa todella aikainen herätys ja lähtö kohti Kulmia. Koska junamatka kestää noin kolme tuntia ja halusimme olla hyvissä ajoin paikalla, lähdimme Vladkan kanssa Salzburgista klo 07:12 junalla. Konnarikin kommentoi junalipun "Salzburg - Bad Mitterndorf" nähtyään, että "Hee, mäkihyppyä!". Oli kieltämättä hauskaa. Tunnelmaa hieman latisti Vladkan suosikin Thomas Morgensternin edellisen päivän vakava kaatuminen. Huolestuttavaa kun sattuu jotakin vakavaa mäessä ja kurjaa kun juuri siellä, minne olimme menossa.

Junassa kiertävä (alkoholi)myyntikärry itävaltalaiseen tapaan!

Junamatka sujui leppoisasti ja Salzkammergutin maisemat olivat kauniita. Näin kuuluisan Hallstattinkin järven toiselta puolen, mutta ei taida valitettavasti aika riittää siellä käyntiin enää. Asemalta oli ilmainen bussikuljetus lentomäkipaikalle. Tunnelma oli itävaltalaiseen tapaan katossa jo hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Nappasin mukaani Stiegl-lipun ja Volksbankin sinisen lipun, jonka toisella puolella oli Itävallan lippu ja painetut mäkihyppääjien nimmarit.

Perinteinen naapurikateus iski siinä vaiheessa, kun näin jollain ison Ruotsin lipun. Se oli perkele isompi ku mun Suomen lippuni! Hehe. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, toisessa poskessa on Suomen lippu, toisessa Itävallan. Pari vanhaa setää kyseli multa kaikkea ihan innoissaan ja tarjoilivat taskumatista viinaryyppyjäkin lämmikkeeksi.

Taitolentoesitys kilpailua odotellessa.

Toivoin salaa, että kuka tahansa muu kuin itävaltalainen voittais ja toiveisiini vastattiin. Olin älyttömän iloinen Noriaki Kasain voitosta. Voitto oli samalla historiallinen, sillä Kasailla on ikää 41v ja 7kk eli hän on vanhin maailmancup-osakilpailun voittaja ja voitto oli myöskin hänen ensimmäisensä sitten helmikuun 2004 eli melkein 10 vuoteen. Maikkarin Katsomosta löytyy hauska pätkä hypystä, näkyy tosin vain Suomessa. Pätkässä muiden maiden valmentajat tuulettavat voittoa ja lisäksi mm. Schlieri ja liuta muita nuorempia hyppääjiä ottaa hatun/kypärän päästään jakumartaa Kasaille. Slovenian Peter Prevc on syntynyt syyskuussa 1992 ja Gregor Schlierenzauer 7.1.1990. Noriaki Kasai taas osallistui ensimmäistä kertaa Bischofshofenin mäkikisaan 6.1.1990 ja voitti ensimmäisen maailmancuposakilpailunsa maaliskuussa 1992 Tsekin Harrachovissa. Toisin sanoen Kasai kilpaili jo silloin kun Kulmin lauantaikisassa toiseksi ja kolmanneksi tulleet eivät olleet edes vielä syntyneet! Aika huikeeta sanoisin.

Joillakin katsojilla oli hiukan erikoisempia kisa-asusteita yllään, mutta mikäs siinä, ihan mukava piristyshän ne on.

Paluumatka ei mennyt ihan niin sujuvasti kuin menomatka. Yli kaks tuntia kestävä junamatka Attnang-Puchheimiin tuntui ikuisuudelta kun samassa vaunussa olevat känniääliöt möykkäsivät ja töristivät torviaan. Ei siinä kuitenkaan kaikki, samaiset sankarit panivat muutamaan kertaan tupakaksi vaunun sisällä ja ajattelivat että ikkunan avaaminen(noissa lähijunissa on sellaiset ylhäältä puoleenväliin avattavissa olevat) auttaisi jotenkin. No ei auttanut ja me istuimme Vladkan kanssa vielä mukavasti sen verran lähellä, että ikkunasta SATOI VETTÄ SISÄÄN VAUNUUN! Siinä vaiheessa teki mieli mennä tinttaamaan idiootteja turpaan, mutta onneksi väsytti ja oli kuulokkeet mukana niin sai kuunneltua musiikkia. Matka InterCityllä Attnangista Salzburgiin sujuikin paljon mukavammin ja ennen kaikkea hiljaisemmin. Vladka suunnitteli jo tulevansa Suomeen ensi keväänä katsomaan mäkihyppyä Lahteen. Olispa kyllä tosi hauskaa, jos suunnitelma saadaan toteutettua. :)

Hypätään mäkeen!

Kuten jo aiemmin kerroin, olin loppiaisena Bischofshofenissa, tuttavallisemmin Bissenissä, katsomassa Keski-Euroopan mäkiviikon päätösosakilpailua. Tunnelma oli katossa, etenkin kun Suomen Anssi Koivuranta meni voittamaan edellisen kilpailun Innsbruckissa. Hankin Suomesta sinivalkoiset kasvomaalit ja tein kannatuslakanankin.

Kuka ei kuulu joukkoon... :D

Bissellä Bissenissä, heh heh...

Jo Salzburgin juna-asemalla huomasi, että moni muukin suuntasi mäkihyppyä katsomaan. Matkustimme Einfach-Raus-lipulla, joka maksaa 35e ja on voimassa yhden päivän. Sillä voi matkustaa 2-5 henkilöä, joten säästöä tuli normilippuihin verrattuna jonkin verran. Ainoa rajoitus on se, että lippu käy vain lähijunissa eli S-bahneissa ja R- ja REX-junissa, mutta se ei haitannut. Kuulin Vladkalta, Katjalta ja Marielta hieman kuittailua sinivalkoisista poskimaalauksistani, he kun kaikki kannattivat Itävaltaa ja poskissa oli punavalkoisen koristukset. Ei se haitannut. Bissenin keskusta on meko pieni ja tuntui kuin kaupungin asukasmäärä olisi vähintäänkin triplaantunut kisojen ajaksi. Keskustan pääkadulla oli kaikenlaista myyntikojua ja lavalla soi keskieurooppalainen humppa.

Jamaika - tuo mäkihypyn suurvalta

Itse hyppyrimäki ei ole kovin kaukana, joten sinne pääsee melko helposti kävellen, ylämäkeä tosin. Kävin katsomassa paikkaa jo lokakuussa, kun vanhempani olivat täällä käymässä. Olimme hankkineet liput parhaaseen seisomakatsomoon eli A-sektorille hintaan 30e/kpl. Ajatus oli, että kun kerrankin ollaan katsomassa niin ollaan sitten hyvillä paikoilla. Saimme melko hyävt paikat hieman ylempää, joten näimme kisan mainiosti. Jossakin vaiheessa porukkaa kertyi enemmän. Rinteessä sijaisevan a-sektori on rajattu puisilla aidoilla ja tottakai ihmisiä tuli seisomaan siihen rinteeseen juuri meidän eteemme, joten kannustuslakanani jäi peittoon. Perkeleen perkele. Jupisin ja murisin kyllä hieman.

Stadionilla oli erilaista ohjelmaa ennen kilpailun alkua. Juontaja kävi haastettelemassa joitakin ihmisiä, kaiuttimista soi musiikki ja muuta. Paras hetki oli pieni kilpailu, jossa kaksi valittua naista yritti tunnistaa eri maiden kansallishymnejä. Itselleni tuli yllätyksenä, että myös Kreikka on joskus osallistunut mäkihyppykisoihin. Toinen kansallishymni oli USAn, mutta kolmas olikin sitten kovin tuttu ja rakas Paciuksen sävellys. Huidoin innoissani Suomen lipun kanssa ja möykkäsin sanoja mukana. Mikähän siinä on, että urheilukisoissa noi kansallislaulut menee aina sellaiselta sävelkorkeudelta, että laulaminen on joko mörisemistä tai kimitystä? No, kyseessä oli kuulemma Viron kansallislaulu, mutta kilpailijat eivät sitä tunnistaneet. Itse kiirehdin selittämään vierustovereilleni melodian olevan sama kuin Suomen Maamme-laulussa. Kappaletta ei ehditty kuulla niin pitkälle, että olisi voinut sanoa kumpi se todellisuudessa oli. Eronahan on se, jos joku ei siis tiedä, että virolaiset eivät kertaa kertosäettä lainkaan. Suomen lippuja onnistuin bongaamaan ainakin viisi, joten en onneksi ollut ainoa suomalainen katsomossa! Paikallaan seisoskelu, vaikkakin lämpimästi pukeutuneena, aiheutti inhaa tunnottomuutta varpaissa ja paleluakin. Onneksi se hellitti heti kun pääsi kävelemään asemaa kohti. Pitkä päivä ulkona ja kotona uni maittoi.

Olen viimeksi ollut paikan päällä mäkihyppyä katsomassa Puijolla ehkä vuonna 2008? Kyseessä oli karsinta ja harjoitukset, joita äidin kanssa ohimennen seurasimme vähän aikaa. Varsinaista kisaa olen käynyt katsomassa keväällä 1998 eli onhan siitä jo aikaa. Huono puoli kisan seuraamisessa paikan päällä on näkyvyys. Etuoikealta ja miljoonan liehuvan Itävallan lipun takaa ei oikein näe kuinka pitkälle hyppääjä lentää. Lisäksi täytyy myöntää, että hirveä meteli pisti ärsyttämään välillä, varsinkin kun kontrasti Itävallan ja muunmaalaisten hyppääjien välillä oli niin suuri. Aina kun vuorossa oli itävaltalainen, stadion mylvi ja kun joku muu, oli melkein hipihiljaista. Ei siinä paljon innostanut Suomen lippua heilutella. Lisäksi en ole itse koskaan erityisemmin Itävallan hyppääjissä pitänyt, poislukien Puijon harjoituksissa bongattu iloisesti hymyilevä Andi Kofler, joten ei kauheasti innostanut kannustaa punavalkoisia. Toisin kuin matkaseuralaiseni. Suomalaisten menestys ei kummoista ollut, mutta kannustin heitä siitä huolimatta. Iloitsin myös Japanin Noriaki Kasain hyvistä suorituksista. Salaa toivoin, että kisan voittaisi ihan kuka tahansa muu kuin itävaltalainen, ihan vaan siksi, että mua suorastaan ärsyttää niiden ylivoimaisuus. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, että voittaja oli ns. pystymetsästä tullut Thomas Diethart eikä esim. Schlierenzauer tai Morgenstern. Oli kuitenkin hienoa olla paikalla katsomassa kisaa ja kuinka yleisö eli mukana. Samoin lopuksi nähty ilotulitus oli hieno, etenkin ottaen huomioon etten uutenavuotena juurikaan raketteja nähnyt.

Rautatieasemalla bongasin muutaman ihmisen, joilla oli iso Suomen lippu ja vaihdoimme siinä muutaman sanan kun eräs vanhempi mies tuli ja totesi innoissaan "Hei! Suomalaisia!". Hän oli ollut Suomen päävalmentajan vieraana ja nimellisesti osa Suomen huoltojoukkuetta. Ehdimme jutella pitkän tovin kaikenlaista ja hän toivotteli hyvää jatkoa opintojen parissa. Olipas mukava oikeasti nähdä suomalaisiakin tuolla. Junamatkalla ei pystynyt nukkumaan kun liian monta kaljaa nauttineet itävaltalaiset töristivät torviaan. Stadionilla siis jaettiin ilmaiseksi ihmisille kovaäänisiä torvia, joilla sai hyppääjiä kannustaa. Torvien törinä raikui junassa koko tunnin matkan Salzburgiin. Hauska hetki tosin hitaassa, joka asemalla pysähtyneessä junassa koitti kun kuljetta kuulutti "Seuraavaksi Salzburg Hbf, pääteasema" ja torvet alkoivat soida kuin voittajaa juhlistaen. Vihdoinkin takaisin kotona!

Lauantaina olikin vuoro suunnistaa naapuriosavaltion Steiermarkin rajalle Bad Mitterndorf/Tauplitziin katsomaan Kulmin lentomäkikisaa.

Kitzsteinhornilla lumilautailemassa

Aika lentää melko vauhdikkaasti vaikka samalla tuntuu että mitään en oo saanu aikaan. Kuun vaihteessa yliopistolla oli portugalin kurssi, joka liittyi tulevaan filmifestariin. Tehtiin pieni lyhytelokuva. Mut voi bongata taustalta pelaamasta futista, olen se punapaitainen.
http://youtu.be/bcKXcFAphPU

Kurssin aikana saimme nauttia hauskoista brasilialaisista vieraista, mukana oli mm. Rafael, joka tunnetaan myös nimellä Rafucko. Hän on tehnyt kriittisiä videoita Brasilian viime kevään tapahtumista. Kaikkiaan meitä oli noin 20 hengen porukka ja vajaa kaksiviikkoinen oli todella hauskaa aikaa. Lopuksi oli siis brasilialaiset filmifestarit Salzburgissa. En ehtinyt itse katsomaan kaikkia näytettyjä elokuvia, mutta pidin niistä jotka näin. Amazônia eterna kertoo Amazonasin alueesta ja kuinka yritykset voivat ympäristöystävällisesti toimia siellä ja olla hyvissä väleissä paikallisväestön kanssa. O som ao redor on Brasilian tämän vuoden Oscar-ehdokas. Elokuva oli hieman erikoinen, mutta tykkäsin kyllä. Ehdoton suosikkini oli Xingu, joka kertoo Villas Bôasin veljeksistä ja heidän työstään Brasilian alkuperäisväestön kanssa. Suosittelen lämpimästi katsomaan ko. elokuvan.

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi ja lyhytelokuvan kuvausten edistyttyä niin mallikkaasti, että sunnuntai olikin vapaapäivä, suuntasin Kitzsteinhornille. Meinasin ensin mennä johonkin lähempään keskukseen sillä 30.11 oli monessa paikkaa kauden avaus, mutta totesin mieluummin laskevani 15 rinnettä jäätiköllä, kuin kolmea jossain muualla. Ja jaksan edelleen hehkuttaa ja ihailla noita maisemia ja kaikkea. Miten mä tuun selviin kun meen takas Suomeen ja rinteet on paljon pienempiä ku täällä?!

 Rinteet olivat hyvässä kunnossa ja ylhäällä jäätiköllä yli 2400 metrin korkeudessa oli pakkasta sopivasti. Ainoa haittapuoli tuolla laskemisessa on pitkähkö matka Salzburgiin. Junalla Zell am Seehen vajaa 2h ja sitten noin 25min bussilla Kapruniin.

Iltapäivästä aurinko laski vuorten taakse(ja teletapit menivät nukkumaan, heh heh) ja lumi näytti ihanan siniseltä. Lumilautailu ja Alpit on vaan niin parasta, ei voi sanoa muuta. <3 Loppuun vielä bonuksena hauska kuva. Laskin tuonne alimmalle väliasemalle ja pyysin yhtä isommassa porukassa ollutta jätkää ottamaan musta kuvan. No, sen muutama kaveri kysyi saako he tulla mun kanssa kuvaan. Mikä jottei! Mulla ei siis ole hajuakaan ketä noi tyypit on, mistä ne on, mitkä niiden nimet on tai miks toi yks pussaa mun kypärää, mutta tulipahan hauska kuva! :D