keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Lisää lumista alamäkiurheilua

Lauantaina 11.1 oli luvassa todella aikainen herätys ja lähtö kohti Kulmia. Koska junamatka kestää noin kolme tuntia ja halusimme olla hyvissä ajoin paikalla, lähdimme Vladkan kanssa Salzburgista klo 07:12 junalla. Konnarikin kommentoi junalipun "Salzburg - Bad Mitterndorf" nähtyään, että "Hee, mäkihyppyä!". Oli kieltämättä hauskaa. Tunnelmaa hieman latisti Vladkan suosikin Thomas Morgensternin edellisen päivän vakava kaatuminen. Huolestuttavaa kun sattuu jotakin vakavaa mäessä ja kurjaa kun juuri siellä, minne olimme menossa.
Junassa kiertävä (alkoholi)myyntikärry itävaltalaiseen tapaan!
Junamatka sujui leppoisasti ja Salzkammergutin maisemat olivat kauniita. Näin kuuluisan Hallstattinkin järven toiselta puolen, mutta ei taida valitettavasti aika riittää siellä käyntiin enää. Asemalta oli ilmainen bussikuljetus lentomäkipaikalle. Tunnelma oli itävaltalaiseen tapaan katossa jo hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Nappasin mukaani Stiegl-lipun ja Volksbankin sinisen lipun, jonka toisella puolella oli Itävallan lippu ja painetut mäkihyppääjien nimmarit.
Perinteinen naapurikateus iski siinä vaiheessa, kun näin jollain ison Ruotsin lipun. Se oli perkele isompi ku mun Suomen lippuni! Hehe. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, toisessa poskessa on Suomen lippu, toisessa Itävallan. Pari vanhaa setää kyseli multa kaikkea ihan innoissaan ja tarjoilivat taskumatista viinaryyppyjäkin lämmikkeeksi.

Taitolentoesitys kilpailua odotellessa.
Toivoin salaa, että kuka tahansa muu kuin itävaltalainen voittais ja toiveisiini vastattiin. Olin älyttömän iloinen Noriaki Kasain voitosta. Voitto oli samalla historiallinen, sillä Kasailla on ikää 41v ja 7kk eli hän on vanhin maailmancup-osakilpailun voittaja ja voitto oli myöskin hänen ensimmäisensä sitten helmikuun 2004 eli melkein 10 vuoteen. Maikkarin Katsomosta löytyy hauska pätkä hypystä, näkyy tosin vain Suomessa. Pätkässä muiden maiden valmentajat tuulettavat voittoa ja lisäksi mm. Schlieri ja liuta muita nuorempia hyppääjiä ottaa hatun/kypärän päästään jakumartaa Kasaille. Slovenian Peter Prevc on syntynyt syyskuussa 1992 ja Gregor Schlierenzauer 7.1.1990. Noriaki Kasai taas osallistui ensimmäistä kertaa Bischofshofenin mäkikisaan 6.1.1990 ja voitti ensimmäisen maailmancuposakilpailunsa maaliskuussa 1992 Tsekin Harrachovissa. Toisin sanoen Kasai kilpaili jo silloin kun Kulmin lauantaikisassa toiseksi ja kolmanneksi tulleet eivät olleet edes vielä syntyneet! Aika huikeeta sanoisin.
Joillakin katsojilla oli hiukan erikoisempia kisa-asusteita yllään, mutta mikäs siinä, ihan mukava piristyshän ne on.
Paluumatka ei mennyt ihan niin sujuvasti kuin menomatka. Yli kaks tuntia kestävä junamatka Attnang-Puchheimiin tuntui ikuisuudelta kun samassa vaunussa olevat känniääliöt möykkäsivät ja töristivät torviaan. Ei siinä kuitenkaan kaikki, samaiset sankarit panivat muutamaan kertaan tupakaksi vaunun sisällä ja ajattelivat että ikkunan avaaminen(noissa lähijunissa on sellaiset ylhäältä puoleenväliin avattavissa olevat) auttaisi jotenkin. No ei auttanut ja me istuimme Vladkan kanssa vielä mukavasti sen verran lähellä, että ikkunasta SATOI VETTÄ SISÄÄN VAUNUUN! Siinä vaiheessa teki mieli mennä tinttaamaan idiootteja turpaan, mutta onneksi väsytti ja oli kuulokkeet mukana niin sai kuunneltua musiikkia. Matka InterCityllä Attnangista Salzburgiin sujuikin paljon mukavammin ja ennen kaikkea hiljaisemmin. Vladka suunnitteli jo tulevansa Suomeen ensi keväänä katsomaan mäkihyppyä Lahteen. Olispa kyllä tosi hauskaa, jos suunnitelma saadaan toteutettua. :)

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Hypätään mäkeen!

Kuten jo aiemmin kerroin, olin loppiaisena Bischofshofenissa, tuttavallisemmin Bissenissä, katsomassa Keski-Euroopan mäkiviikon päätösosakilpailua. Tunnelma oli katossa, etenkin kun Suomen Anssi Koivuranta meni voittamaan edellisen kilpailun Innsbruckissa. Hankin Suomesta sinivalkoiset kasvomaalit ja tein kannatuslakanankin.
Kuka ei kuulu joukkoon... :D
Bissellä Bissenissä, heh heh...
Jo Salzburgin juna-asemalla huomasi, että moni muukin suuntasi mäkihyppyä katsomaan. Matkustimme Einfach-Raus-lipulla, joka maksaa 35e ja on voimassa yhden päivän. Sillä voi matkustaa 2-5 henkilöä, joten säästöä tuli normilippuihin verrattuna jonkin verran. Ainoa rajoitus on se, että lippu käy vain lähijunissa eli S-bahneissa ja R- ja REX-junissa, mutta se ei haitannut. Kuulin Vladkalta, Katjalta ja Marielta hieman kuittailua sinivalkoisista poskimaalauksistani, he kun kaikki kannattivat Itävaltaa ja poskissa oli punavalkoisen koristukset. Ei se haitannut. Bissenin keskusta on meko pieni ja tuntui kuin kaupungin asukasmäärä olisi vähintäänkin triplaantunut kisojen ajaksi. Keskustan pääkadulla oli kaikenlaista myyntikojua ja lavalla soi keskieurooppalainen humppa.
Jamaika - tuo mäkihypyn suurvalta

Itse hyppyrimäki ei ole kovin kaukana, joten sinne pääsee melko helposti kävellen, ylämäkeä tosin. Kävin katsomassa paikkaa jo lokakuussa, kun vanhempani olivat täällä käymässä. Olimme hankkineet liput parhaaseen seisomakatsomoon eli A-sektorille hintaan 30e/kpl. Ajatus oli, että kun kerrankin ollaan katsomassa niin ollaan sitten hyvillä paikoilla. Saimme melko hyävt paikat hieman ylempää, joten näimme kisan mainiosti. Jossakin vaiheessa porukkaa kertyi enemmän. Rinteessä sijaisevan a-sektori on rajattu puisilla aidoilla ja tottakai ihmisiä tuli seisomaan siihen rinteeseen juuri meidän eteemme, joten kannustuslakanani jäi peittoon. Perkeleen perkele. Jupisin ja murisin kyllä hieman.
Stadionilla oli erilaista ohjelmaa ennen kilpailun alkua. Juontaja kävi haastettelemassa joitakin ihmisiä, kaiuttimista soi musiikki ja muuta. Paras hetki oli pieni kilpailu, jossa kaksi valittua naista yritti tunnistaa eri maiden kansallishymnejä. Itselleni tuli yllätyksenä, että myös Kreikka on joskus osallistunut mäkihyppykisoihin. Toinen kansallishymni oli USAn, mutta kolmas olikin sitten kovin tuttu ja rakas Paciuksen sävellys. Huidoin innoissani Suomen lipun kanssa ja möykkäsin sanoja mukana. Mikähän siinä on, että urheilukisoissa noi kansallislaulut menee aina sellaiselta sävelkorkeudelta, että laulaminen on joko mörisemistä tai kimitystä? No, kyseessä oli kuulemma Viron kansallislaulu, mutta kilpailijat eivät sitä tunnistaneet. Itse kiirehdin selittämään vierustovereilleni melodian olevan sama kuin Suomen Maamme-laulussa. Kappaletta ei ehditty kuulla niin pitkälle, että olisi voinut sanoa kumpi se todellisuudessa oli. Eronahan on se, jos joku ei siis tiedä, että virolaiset eivät kertaa kertosäettä lainkaan. Suomen lippuja onnistuin bongaamaan ainakin viisi, joten en onneksi ollut ainoa suomalainen katsomossa! Paikallaan seisoskelu, vaikkakin lämpimästi pukeutuneena, aiheutti inhaa tunnottomuutta varpaissa ja paleluakin. Onneksi se hellitti heti kun pääsi kävelemään asemaa kohti. Pitkä päivä ulkona ja kotona uni maittoi.
Olen viimeksi ollut paikan päällä mäkihyppyä katsomassa Puijolla ehkä vuonna 2008? Kyseessä oli karsinta ja harjoitukset, joita äidin kanssa ohimennen seurasimme vähän aikaa. Varsinaista kisaa olen käynyt katsomassa keväällä 1998 eli onhan siitä jo aikaa. Huono puoli kisan seuraamisessa paikan päällä on näkyvyys. Etuoikealta ja miljoonan liehuvan Itävallan lipun takaa ei oikein näe kuinka pitkälle hyppääjä lentää. Lisäksi täytyy myöntää, että hirveä meteli pisti ärsyttämään välillä, varsinkin kun kontrasti Itävallan ja muunmaalaisten hyppääjien välillä oli niin suuri. Aina kun vuorossa oli itävaltalainen, stadion mylvi ja kun joku muu, oli melkein hipihiljaista. Ei siinä paljon innostanut Suomen lippua heilutella. Lisäksi en ole itse koskaan erityisemmin Itävallan hyppääjissä pitänyt, poislukien Puijon harjoituksissa bongattu iloisesti hymyilevä Andi Kofler, joten ei kauheasti innostanut kannustaa punavalkoisia. Toisin kuin matkaseuralaiseni. Suomalaisten menestys ei kummoista ollut, mutta kannustin heitä siitä huolimatta. Iloitsin myös Japanin Noriaki Kasain hyvistä suorituksista. Salaa toivoin, että kisan voittaisi ihan kuka tahansa muu kuin itävaltalainen, ihan vaan siksi, että mua suorastaan ärsyttää niiden ylivoimaisuus. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, että voittaja oli ns. pystymetsästä tullut Thomas Diethart eikä esim. Schlierenzauer tai Morgenstern. Oli kuitenkin hienoa olla paikalla katsomassa kisaa ja kuinka yleisö eli mukana. Samoin lopuksi nähty ilotulitus oli hieno, etenkin ottaen huomioon etten uutenavuotena juurikaan raketteja nähnyt.
Rautatieasemalla bongasin muutaman ihmisen, joilla oli iso Suomen lippu ja vaihdoimme siinä muutaman sanan kun eräs vanhempi mies tuli ja totesi innoissaan "Hei! Suomalaisia!". Hän oli ollut Suomen päävalmentajan vieraana ja nimellisesti osa Suomen huoltojoukkuetta. Ehdimme jutella pitkän tovin kaikenlaista ja hän toivotteli hyvää jatkoa opintojen parissa. Olipas mukava oikeasti nähdä suomalaisiakin tuolla. Junamatkalla ei pystynyt nukkumaan kun liian monta kaljaa nauttineet itävaltalaiset töristivät torviaan. Stadionilla siis jaettiin ilmaiseksi ihmisille kovaäänisiä torvia, joilla sai hyppääjiä kannustaa. Torvien törinä raikui junassa koko tunnin matkan Salzburgiin. Hauska hetki tosin hitaassa, joka asemalla pysähtyneessä junassa koitti kun kuljetta kuulutti "Seuraavaksi Salzburg Hbf, pääteasema" ja torvet alkoivat soida kuin voittajaa juhlistaen. Vihdoinkin takaisin kotona!
Lauantaina olikin vuoro suunnistaa naapuriosavaltion Steiermarkin rajalle Bad Mitterndorf/Tauplitziin katsomaan Kulmin lentomäkikisaa.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Arkista menoa ja meininkiä

Välillä elämässä tapahtuu sellaisia pieniä asioita, joista olis hauska kirjoittaa blogiin, mutta ne tuppaa aina silti unohtumaan. Perjantaina kävin vapaapäivän kunniaksi ihmettelemässä lentokentän lähellä olevaa Design Outletcenteriä, jossa myydään paljon vaatteita ja kenkiä ja muuta normihintoja halvemmalla. Ainoa ostokseni oli annos aasialaista nuudelikana-wokkia.
Bussissa muistin kuinka toissa sunnuntaina Tikkurilan asemalta Helsinki-Vantaalle mennessä en mahtunut ekaan bussiin vaan piti odottaa seuraavaa ja mun edelläni oli ainakin 20 ihmistä vielä jonossa ja pysäkille jäi ainakin toiset 20. En oo ikinä nähny niin täysiä lentokenttäbusseja Suomessa. Venäjää kuului jonkin verran, mutta oli siellä suomalaisiakin. Oli melko hämmentävä kokemus. Ärsytti kun jotkut eivät tajunneet mennä taaksepäin vaan jäivät siihen melko eteen nyhjöttämään, kyllä siellä takana olis ollut tilaa vielä.
Elämä rullailee pikkuhiljaa eteenpäin. Alkaa jo olla vähän paineita noista lopputenteistä kun esim. rikossosiologiasta pitäis lukea tolkuton määrä saksankielistä, puuduttavaa tekstiä. Toisaalta ei se haittaa vaikkei kurssi menisikään läpi, kunhan muista kursseista saa ne opintopisteet.

Se, mitä tavallaan jo odotan ja toivon Suomeen paluusta, on oma koti. Vaikkakin ajatus rahavaikeuksista eli korkeasta vuokrasta opintotuen suhteen ärsyttää. Täällä vuokrani on 260e/kk ja Suomessa 535e/kk. Eli käteen opintotuesta jopa jääkin jotain täällä. Olis kiva kun Suomessakin olisi hieman halvempi kämppä niin rahaa jäisi säästöön enemmän ja sitten vois mm. matkustella enemmän. Ikävä ongelma vain on se, etten lämpene soluasumiselle huonojen kokemusten takia ja kaveripiiristäkään ei kämppisehdokkaita oikein löydy. Toisaalta viihdyn kohtalaisesti nykyisessä kämpässäni, vaikka se onkin hintaansa nähden suht pieni. Oon myös TOASin jonossa pariin läheiseen opiskelija-asuntolaan, joissa olis halvempia ja isompia yksiöitä. Toivottavasti tärppäis pian.
Täällä mulla ei hirveästi ole intoa viettää aikaa yhteiskeittiössä. Laitan ruuan ja syön ja häivyn. Varsinkin kun taas kerran saapasmaalaiset puhui mun kanssa samassa pöydässä pelkästään italiaa. Yks niistä sentään totes jossain vaiheessa et "sori". Keskustelu jatkui saksaksi noin minuutin, kunnes taas vaihtui omaan kieleen. Sitten toisena päivänä menin istumaan samaan pöytään ja muutkin tuli siihen, mutta sitten kun tuli yksi uusi tyyppi, hän menikin viereiseen pöytään ja kohta muut perässä ja mä en tietenkään siihen toiseen pöytään enää mahtunut. Että ole siinä sitten sosiaalinen ja vietä kivaa aikaa yhteiskeittiössä. Paskan marjat! Toisaalta ahdistaa mielettömän paljon olla tämmönen epäsosiaalinen torvelo, jolla ei juurikaan kavereita ole täällä. Harmittaa kun kaikilla muilla on kursseilla hengailuseuraa ja naapureinakin kivoja tyyppejä. Toisaalta taas tänään kun vaan menin samaan pöytään ja aloin small talkaileen miten päivä meni, niin kyllä mä vastauksia kuitenkin sain. :) Mutta ei sitä kuitenkaan joka päivä jaksa väenväkisin kysellä kuulumisia ja yrittää jutella jos selkeestikään toisia ei tunnu kiinnostavan.
Kyllä me kämppiksen kanssa jonkun verran jutellaan, mutta suurin osa luennoista on ihan eri aikaan eli ollaan kotonakin eri aikaan ja illalla taas kummallakin on opiskelujuttuja ja muuta tekemistä. Jotenkin tuntuu, että kotona olis pakko olla sosiaalinen ja jutella koko ajan jotain, mutta ei vaan jaksa. Eikä jaksa yrittää kun tuntuu, ettei ole mitään mahdollisuuksia päästä mukaan siihen porukkaan. Ollaan me muutamaan kertaan kämppiksen kanssa tosin juteltu tuntitolkulla kaikenlaisista asioista, mutta välillä taas on todella hiljaista. Ehkei kumpikaan vaan yritä tarpeeks? Jos on jotain, mikä mua on aina ärsyttänyt todella paljon, niin se on se, kuinka ihmiset vaihdossa ollessaan hengaa niin paljon omanmaalaistensa kanssa. Kyllähän mäkin olen muiden suomalaisten kanssa viettänyt aikaa, muttei me koko ajan hengailla suomea puhuen.
Viime viikon maanantaina olin tsekkiläisen Vladkan(oik.), hänen siskonsa Katjan ja kaverinsa Marien kanssa Bischofshofenissa katsomassa Keski-Euroopan mäkiviikkoa. Siitä lisää myöhemmin. Samoin nyt viikonloppuna kävin Vladkan kanssa Kulmissa lentomäen kisaa katsomassa ja eilen sunnuntaina kävin Alpendorfissa/Wagrainissa/Flachaussa lautalemassa. Meidän piti ensin mennä asuntolan porukan kanssa, mutta sit aamulla tuli viesti että reissu peruttu. Olin jo herännyt klo 7 ja ehtinyt pukea kun luin viestin, joten ajattelin että lähden sitten yksin rinteeseen. Kannatti kyllä. Vaikka oli aamupäivästä vähän sumuista ja Wagrainin puolella ei yhden rinteen puolivälissä nähnyt kahta metriä eteenpäin. Huipulla oli aurinkoista ja ihanaa ja pilvetkin häipyivät puolenpäivän jälkeen. Vietin enemmän aikaa Flachaun puolella, sillä en ole siellä aiemmin laskenut. Tykkäsin rinteistä tosi paljon, sinne pitää mennä jossain vaiheessa uudestaan.
("Aurinko paistaa aina Alpeilla[...] ja jossei paistaisikaan alhaalla kylissä, paistaa pilvien päällä vuorten sylissä!" kuten tiedätte-kyllä-kuka 80-luvulla lauloi)

Ensi viikonlopuksi keksin taas itselleni tekemistä, sillä oikeasti koko viikonloppu Salzburgissa ei innostanut. Ei ole tekemistä ja en halua istua kotona aikaa tuhlaten. easyJet lentää Salzburgista suoraan Berliiniin ja sain lennot 60 eurolla! Berliini on tuttu kaupunki jo, mutta tykkään siitä sen verran paljon, että mukava päästä sinne taas uudestaan. Edellisestä kerrasta onkin jo melkein 3,5 vuotta. Bonuksena vielä sekin, että easyJet lentää Itä-Berliinin puolelle Schönefeldin lentokentälle, jolla en olekaan aiemmin käynyt. Kyseinen lentokenttä suljetaan sitten kun uusi Berlin-Brandenburg valmistuu siihen kiitotien toiselle puolen. Jos ne nyt ikinä valmistuu kun se piti avata jo pari vuotta sitten, mutta sitten tulikin kaikenlaisia ongelmia ja viimeisimmän tiedon mukaan _ehkä_ 2016. Haha. :D Toisaalta harmittaa kun olisin voinut tutustua Itävaltaankin laajemmin ja paremmin, mutta haluan myös nähdä paljon muuta. Olishan tässä lähialueillakin kyllä kaikkea nähtävää. Jostain syystä olen viimeisen viikon aikana alkanut pitämään Salzburgista entistä enemmän, ehkä se johtuu siitä kun aika alkaa olemaan kohta jo vähissä.

torstai 9. tammikuuta 2014

Suomessa käymässä

Kun reilut kaksi viikkoa sitten palasin Suomeen, tuntui kuin en olisi ollut poissa ollutkaan. Mikään ei ollut muuttunut. Kun viime sunnuntai-iltana tulin takaisin Itävaltaan, sama tunne iski uudestaan. Utuinen tunne siitä, kuinka loma Suomessa olikin vain unta ja olin ehkä poissa Itävallasta vain päivän tai pari. Tuntui kotoisalta, mutta hämmentävältä olla takaisin Salzburgissa.
Valkeaa joulua...
Suurin osa Suomi-lomasta kului töissä. Se ei ehkä ollut maailman paras ratkaisu, mutta huomenna palkkapäivänä hymyilyttää. Lisäksi saan viettää 3pv pidemmän kesäloman ensi kesänä. Rehellisesti voin myöntää, että välillä vitutti ihan kunnolla ja kyseenalaistin Suomeen paluun ja työnteon ihan kunnolla. Senkin ajan olisi voinut ehkä järkevämmin viettää. Toisaalta oli ihana nähdä työkavereita ja välillä oli oikein hauska meininki ja mukaviakin asiakkaita.
Mieluisa näky junan ikkunasta matkalla Savoon.
Muutaman päivän olin kotopuolessa Savossa vanhempien riesana ilona. Perinteisesti meillä ei viime vuosina ole paljon lahjoja jaeltu, sillä yhteiset lomamatkat ovat toimineet lahjana. Itse annoin Salzburg-tuliaisia lahjaksi ja sain Jaakko Selinin matkassa -kirjan, jossa on hänen hauskoja kokemuksiaan matkailuista viimeisten 30 vuoden ajalta. Mukavaa luettavaa. Heittäydyin nostalgiseksi ja kuuntelin junamatkalla Juice Leskistä, hänhän oli myös tamperelaistunut pohjoissavolainen, sillä "Juankoski here I come!" sopi tunnelmaan hyvin "Niin usein olen matkoihini kävellyt ja melkein yhtä usein takaisin tullut, taas  sinnepäin matkalla olen nyt, tulkaa vastaan oi ystävät hullut". Pieksämäen asemalla odotellessa ei tosin soinut se kuuluisa blues.

Vaikkei lunta ollutkaan, oli mukava olla maalla. Oli omasta metsästä haettu joulukuusikin. Harmi vaan etten päässyt hakureissulle mukaan tänä vuonna. Lepäilyn ja oleilun lisäksi kävimme koko perheen ja parin tuttavan voimin Varkauden teatterissa katsomassa Kekkonen!-esityksen. Tykkäsin kovasti. Se oli hauska ja mielenkiintoinen, vaikka Kekkosen aika jäikin itseltä kokematta. Hienoa, että Suomessa on pieniä teattereita, jotka tekevät omia esityksiään. Muutaman ihmisen voimin oli saatu aikaan hieno esitys.
Muutaman päivän lomailun jälkeen oli aika palailla Tampereelle ja töiden äärelle. Kieltämättä huoneen ja keittiön jakamisen jälkeen oli mukava asustella omassa pikkuyksiössä ja omassa rauhassa. Kävinpä jopa ensimmäistä kertaa testaamassa taloyhtiömme saunan - enhän mä olekaan asunut taloss kuin vasta reilut kolme vuotta... Rehellisesti sanottuna ei haitannut ollenkaan olla töissä uudenvuodenaattoiltana kymmeneen ja mennä sitten uudenvuodenpäivänä taas aamulla takaisin. En olis jaksanut juhlia muutenkaan. Sitäpaitsi tällä sosiaalisella elämällä olisin saanu juhlia yksin muutenkin. Katselin TV:stä Ylvistä, vaikka oon ne jaksot nähnyt jo YouTubesta aikoja sitten, ilman mitään tekstejä tosin. Norjan osaamiseni on vielä hieman vajaavaista, joten ehkä parempi katsoa tekstitettynä kuitenkin.

Ennen Itävaltaan paluuta ehdin tehdä pikakeikan Jyväskylään, sillä näillä talvipakkasilla(anteeks mikä oli?) on parempi kun auto seisoo vanhempien luona tallissa kuin Tampereella kylmässä isossa hallissa. Ehkä ne pakkaset vielä tulee. Tehtiin siis puolimatkassa treffit ja autonluovutus. Kieltämättä ihan hilpeää. Ennen vuodenvaihdetta kävin käyttämässä liikuntaseteitä pois, ne kun vanhenivat 31.12. Kävin keilaamassa, sillä laskettelu vesisateessa ei innostanut. Ekana päivänä meni ihan kohtalaisesti pienen tauon jälkeen ja tulokset oli 135-157 välillä. Uudenvuodenaattona ei sitten mennytkään alkuun niin hyvin ja jopa 100 pistettä oli tiukassa. Viimeiseen sarjaan sisuunnuin ja kappas vain: sarja päättyi kolmeen peräkkäiseen kaatoon ja lopputulokseni 175! Ei lainkaan huonosti siis! Jos en ole väärässä, ennätykseni on 195, joten seuraava tavoite olisi rikkoa 200 pisteen raja. Ehkä sitten helmikuussa?

Sunnuntaina pakkasin perinteiseen tyyliini viime tingassa. Itseasiassa purin viimeiset tavarat pois rinkasta juuri ennen pakkaamista, mutta mitäs sitä turhia kiirehtimään. Onneksi ei ollut paljon pakattavaa, ne tavarat kun kuitenkin pitää kuukauden päästä raahata takaisin taas. Lentokentällä olikin hilpeää kun rinkka oli höyhenenkevyt(no okei ehkä 9kg) ja käsimatkatavaralaukku varmaan vähän enemmän. Onneksi sitä ei punnittu. Muistin miksen ole käyttänyt sitä pientä, mutta reppua paljon tilavampaa, pyörillä olevaa ja vedettävää laukkua sitten Maltan reissun 2v sitten: pyörät ovat kuluneet, joten laukkua vedettäessä kuuluu koko ajan karmea räminä ja mölinä.

Lentokentällä olin hyvissä ajoin, sillä halusin bongata harvinaisen koneen. Finnair vuokrasi Puolan LOTilta 787 Dreamlinerin pariksi viikoksi kun omat koneet ovat huollossa. Pitihän tämä harvinaisuus käydä katsomassa. Samalla todettakoon, että lentokentän Hilton kyljessä oleva näköalatasanne on varsin hyvä paikka bongailla koneita, mikäli moisesta harrastuksesta tykkää. Tuntui kotoisalta odotella lentoa Helsinki-Vantaalla. Oon aina tykännyt ko. lentokentästä. Nyt oli ainutlaatuinen kotoa lähdön, mutta silti kotiinpaluun tunne.


tiistai 31. joulukuuta 2013

Vanhan vuoden muisteloita viime viikoilta

Nyt kun vuotta 2013 on jäljellä vajaa kymmenen minuuttia on hyvä muistella mitä kaikkea on tapahtunut. Ja kahden viikon Suomi-lomakin alkaa kohta olla jo lopuillaan.

Ensimmäistä kertaa sitten vaihtovuoteni kävin Brasiliassa ja tajusin kuinka paljon maasta kuitenkin tykkään, kaikista vaikeuksista huolimatta. Toki toinen merkittävä seikka on toki Itävalta. Kuitenkin noin kolme ja puoli kuukautta eli lähes kolmasosa vuodesta kului siellä. Samoin kuin lukiovaihdossakin, myös yliopistovaihdossa oma aktiivisuus vaikuttaa paljon kavereiden saantiin ja siihen miten kivaa vaihdossa tulee olemaan. Ikäväkseni täytyy todeta etten ole ollut niin aktiivinen kuin olisin ehkä halunnut. Toisaalta taustalla kummittelee aiempien huonojen kokemusten ja koulukiusaamisen jälkeen se tunne, kun ei koe kuuluvansa joukkoon(kun esim. ne saapasmaalaiset puhuu vaan koko ajan omaa kieltään) jolloin ei edes huvita yrittää viettää niiden muiden kanssa aikaa. Toisaalta taas en ole juurikaan käynyt vaihtaribileissä koska useimmat viikonloput olen ollut joko ulkomailla ulkomailla(eli siis muualla kuin Itävallassa, heh heh) tai sitten Alpeille, kuten seuraavissa kuvissa St. Johann - Alpendorfissa ja Wagrainissa 14-15.12. Myönnän olevani hieman yliherkkä tuolle joukkoonkuulumattomuudelle. Jos koen, etten oikein kuulu joukkoon ja muilla tuntuu olevan hauskaa keskenäänkin ja minä jhään ulkopuoliseksi, häivyn hyvin äkkiä paikalta ja mieluummin sitten teen jotakin yksin, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pääasiassa huoneessa tietokoneella istumista.


Vuonna 2013 hain vaihtoon Salzburgiin, edistyin opinnoissani hyvin oikeastaan ensimmäistä kertaa yliopistourallani oikein kunnolla. Toki joitain kursseja jäi kesken ja joudun siitä kärsimään nyt kun suunnittelen mitä kursseja onnistuisin tulevana keväänä käymään ettei kaikki jäisi lukuvuodelle 2014-2015, jolloin pitäisi myös kandia kirjoitella. Kesällä tein töissä pelkkää yövuoroa ja se oli mukavaa ja ehkä teen niin ens kesänä myös. Tosin haave lyhyistä muutaman päivän reissuista viiden yön työputkien välissä ei oikein toteutunut. Tanskan AFS-reissut eli VSS heinäkuussa ja UdBz marraskuussa jäivät myös mieleen. Olen onnekas kun mulla on elämässäni niin hienoja ihmisiä eri puolilta maailmaa ja Eurooppaa. Toivottavasti tavataan taas pian!
Tosiaan viimeinen viikonloppu Itävallassa ennen joululomaa Suomessa meni Alpendorfissa. Sinne on noin tunnin junamatka Salzburgista plus päälle noin 10 min matka skibussilla rinteille. Ostin lauantaina lipun 1,5 päiväksi eli lauantaina klo 12 eteenpäin ja sunnuntaina koko päivä. Sää oli melko suosiollinen, aurinkoista ja rinteet hyvässä kunnossa, mikäli poisluetaan noin +4c lämpötilan aiheuttama pieni sohjoutuminen aurinkoisimmissa kohdissa. Alpendorfin rinteet ovat useamman eri vuoren rinteillä, joten siksakia laskemalla pääsee myöskin viereiseen Wagrainin keskukseen, jonka rinteistä itseasiassa tykkäsin jopa enemmän. Jos jaksaa siksakata vielä pidemmälle ja käyttää laakson ylittävää gondolia, pääsee Flachauhun asti.






Ei voi olla mitään kivempaa kuin pilvetön taivas(ei noita paria pientä lasketa!) ja aurinko ja rinteet(ja se kylmä olut)! Elämä on kyllä välillä todella ihanaa. Tosin vastapainona sitä vitutusta ja pahaa mieltä on välillä ollut vaikka muille jakaa, valitettavasti. Tässä Suomessa ollessa on ollut aika paljon huonojakin hetkiä. Mutta...

Ajatuksia Suomi-loman jatkosta seuraavassa postauksessa. Hyvää uutta vuotta 2014!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Ajatuksia Suomesta 24h myöhemmin

Kello on kaksitoista illalla, mikä tarkoittaa että olen ollut rakkaan kotimaan kamaralla jo vuorokauden. Lennot menivät melko mukavasti. Salzburgin kenttä on pieni ja näppärä. Frankfurtissa oltiin yli puoli tuntia myöhässä ja lentohenkilökunta pahoitteli sitä SZG-FRA lennon aikana ainakin kolmesti "Täällä puhuu kapteeni, lennämme nyt... ja lämpötila Frankfurtissa... pahoittelen että olemme myöhässä" :D Lentokentällä tapasin yhden niin ikään Salzburgissa opiskelevan ruotsalaisen, joka oli ollut samalla lennolla.  Frankfurtissa jaksoin ihmetellä ja hämmästellä aina kun kuulin jonkun puhuvan suomea. Mikä on sinänsä melko outoa, koska oon kuitenkin ollut Itävallassa vain kolme kuukautta(versus Brasilian 10kk) ja oon viettänyt jonkun verran aikaa muiden suomalaisvaihtareiden kanssa eli suomea ollaan puhuttu.

Vaikka Frankfurt on iso kenttä, se on aina ollut yksi suosikeistani. Jos käy huono tuuri, voi joutua kävelemään pitkiäkin matkoja konetta vaihtaessa, mutta olen itse onnistunut tältä välttymään. (Äiti tosin on varmasti eri mieltä esim. Maltan reissusta...) Lisäksi isolla kentällä voi bongailla kaikenlaisia erikoisempia lentoyhtiöitä ja koneita, joita Suomessa ei näe. Ne tosin aiheuttavat myös jonkinmoista kaukokaipuuta.

Lennolla Frankfurtista Helsinkiin kuuntelin tämänpäiväisen talvipäivänseisauksen kunniaksi CMX:n samannimistä kappaletta. Vaikka lunta ei ollut ei sitten yhtään, tuntuivat sanat koskettavilta. "Lunta joka suuntaan, eikä tietä missään, minä olen palaamassa sinne mistä lähdin." Kone laskeutui ja oli hämmentävä olla tutulla Helsinki-Vantaalla taas. Sazlburgissa myöskin asuva Tiina oli samalla lennolla, muttei saatu vierekkäisiä paikkoja kun kone oli täynnä. Kentällä ehdittiin kuitenkin aikamme kummastelemaan kun kaikki puhuvat suomea ja ei voikaan suomeks enää kommentoida kanssaihmisten juttuja. "Siis kato nyt totakin muijaa, miks hitossa se möykkää tuossa. Ei herranjestas noita vaatteitakin" jne. Laukkukin tuli suht nopeasti. Ainoa haittapuoli oli se, että jouduin odottelemaan yli tunnin ennen kuin Tampereen bussi lähti.

Ulkona oli harmaata, tihkusateista ja ankeaa. Ei lumesta tietoakaan. On tämäkin joulu. Suomeen paluu tuntui oikeastaan kurjalta. Olen edelleen sitä mieltä, että tulen myöhemminkin asustelemaan jonkin aikaa ulkomailla ja tämä kotimainen sateenharmaus ei ainakaan poistanut sitä halua. Kotona Tampereella oli aamuneljältä. Olin henkisesti varautunut näkemään känniääliöitä matkalla bussiasemalta kotiin, mutta yllättäen vältyin siltä. Oli ihana astua taas omaan pikku kämppääni ja nukahtaa omaan leveään ja pehmeään sänkyyn. Sitä olikin ikävä, sillä Salzburgissa sänkyni on kapea ja patja sekä tyynyt jo aikansa eläneitä.

Tänään olen käynyt asioilla. Hain kirjastosta yhden tenttikirjan, vaihdoin Stockan Forexissa Puolan zlotyja ja Tanskan kruunuja euroiksi ja kävin työpaikalla pikaisesti moikkaamassa ihmisiä ja hakemassa työpaikan perinteisen joululahjakortin. Aiempina vuosina lahjakortilla on joko voinut ostaa jouluruokaa kaupasta TAI käydä syömässä ravintolassa, tänä vuonna sen sai käyttää vain jouluruokaostoksiin ja vika voimassaolopäivä on huomenna. Suuntasin siis ruuhkaiseen ostoshelvettiin, joka myös Prismana tunnetaan. Innostuin 30 euron lahjakortista niin, että lappasin ruokaa kärryyn oikein urakalla. Porkkanalaatikkoa, lanttulaatikkoa, graavilohta, naudan pihvi, hunajabroileria, kananmunia, piparkakkutaikinaa, joulutorttutaikinaa, ruisleipää ja mitä vielä! Ehkä yksinasuva sinkku noilla pärjää joululoman ajan. Toki ostoksiin meni reilusti yli 30 euroa(itseasiassa noin 80 euroa) mutta eipähän tartte käydä kaupassa loman aikana uudestaan.

Ajatukset on vähän sekavat. En voi sanoa, että Salzburgissa olisi tähän mennessä ollut mitenkään supermahtavaa koko aikaa, mutta vähemmän siellä oli masentunut fiilis kuin Suomessa. Toivon niin että täällä olis lunta ja olis enemmän talvifiilis. Ehkä se tästä. Toisaalta en kuitenkaan haluais asua Salzburgissa noin niiku pysyvästi.
 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Ajatuksia Suomesta

Mun on monta kertaa pitänyt kasailla Suomeen liittyviö ajatuksiani blogiin, mutta se on aina jäänyt. Nyt kun parin viikon Suomi-lomaan on enää muutama tunti, on hyvä pysähtyä miettimään kotimaata hieman. (Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen joskus keskiviikkona ja saatoin sen loppuun äsken Frankfurtin lentokentällä.)

Olin seitsemän vuotta sitten(!!!) vuoden Brasiliassa, joten en ole ensimmäistä kertaa pidempään poissa Suomesta. Itävalta on toki huomattavasti lähempänä, vanhempani kävivät täällä lokakuussa ja ikääkin on tullut lisää. Varsinaista koti-ikävää ei siis oikeastaan ole tullut. Enemmän kyseessä on kaipuu pieniä asioita kohtaan. Asuntolamme yhteiskeittiössä on mukava viettää silloin tällöin aikaa muiden asukkaiden kanssa, mutta siellä on usein hyvin täyttä ja kkeittiökaappia omistamattomana on rasittavaa raahata aina kaikki tarvikkeet kattiloista lautasiin ja öljyyn omasta huoneestani. Kaipaan siis omaa ahdasta ja säilytystilatonta keittiönurkkaustani Tampereen asunnossani. Jos tulee nälkä, voi kävellä noi kymmenen askelta "olohuoneesta" keittiöön ja laittaa ruokaa. Lisäksi jos iskee nälkä klo 2:30, voi ihan hyvin laitella jotakin pikkusyötävää.

Kuten sanoin, yhteiskeittiössä on mukavaa välillä ja torstaina sain vihdoin ja viimein myös oman lokeron keittiöstä joten ei tarvitse joka kerta kantaa tiskiainetta, kattilaa ja ruokia omasta huoneestaan keittiöön. Ikää puoli on se, että erimaalaiset ihmiset jumiutuvat helposti omiensa seuraan enkä jaksa olla keittiössä kovin kauaa jos ja kun kämppikseni ja hänen saapasmaalaiset kaverinsa puhuvat keskenään vain omaa kieltään.

Olen seuraillut satunnaisen säännöllisesti Suomen uutisia täällä ollessani. Monella tapaa olo on erilainen kuin Brasiliassa ollessani. Koska en asu perheessä, on vapaata melko paljon ja ei haittaa vaikka viettäisi laiskottelupäivän kotona. Yliopistolla on melko rentoa, mikä on toisaalta kiva vaihtelu Suomen pitkiin päiviin ja suuriin kurssimääriin, toisaalta mitäs olen ottanut niin paljon kursseja.

En varsinaisesti ikävoi Suomeen, vaan ajatus mahdollisesta tulevastakin oleskelusta ulkomailla tuntuu entistä mieluisammalta. En silti väitä myöskään Itävallan olevan mikään autuas onnela, mua on vain vituttanut paljon vähemmän Itävallassa kuin Suomessa.

Tähän asti pääsin eilen perjantaina 20.12 Frankfurtissa, mutta teksti jäi julkaisematta kun nettiyhteys pätki ja hidasteli. Päivitys ekasta vuorokaudesta Suomessa seuraa kohta.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kitzsteinhornilla lumilautailemassa

Aika lentää melko vauhdikkaasti vaikka samalla tuntuu että mitään en oo saanu aikaan. Kuun vaihteessa yliopistolla oli portugalin kurssi, joka liittyi tulevaan filmifestariin. Tehtiin pieni lyhytelokuva. Mut voi bongata taustalta pelaamasta futista, olen se punapaitainen.
http://youtu.be/bcKXcFAphPU

Kurssin aikana saimme nauttia hauskoista brasilialaisista vieraista, mukana oli mm. Rafael, joka tunnetaan myös nimellä Rafucko. Hän on tehnyt kriittisiä videoita Brasilian viime kevään tapahtumista. Kaikkiaan meitä oli noin 20 hengen porukka ja vajaa kaksiviikkoinen oli todella hauskaa aikaa. Lopuksi oli siis brasilialaiset filmifestarit Salzburgissa. En ehtinyt itse katsomaan kaikkia näytettyjä elokuvia, mutta pidin niistä jotka näin. Amazônia eterna kertoo Amazonasin alueesta ja kuinka yritykset voivat ympäristöystävällisesti toimia siellä ja olla hyvissä väleissä paikallisväestön kanssa. O som ao redor on Brasilian tämän vuoden Oscar-ehdokas. Elokuva oli hieman erikoinen, mutta tykkäsin kyllä. Ehdoton suosikkini oli Xingu, joka kertoo Villas Bôasin veljeksistä ja heidän työstään Brasilian alkuperäisväestön kanssa. Suosittelen lämpimästi katsomaan ko. elokuvan.

Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi ja lyhytelokuvan kuvausten edistyttyä niin mallikkaasti, että sunnuntai olikin vapaapäivä, suuntasin Kitzsteinhornille. Meinasin ensin mennä johonkin lähempään keskukseen sillä 30.11 oli monessa paikkaa kauden avaus, mutta totesin mieluummin laskevani 15 rinnettä jäätiköllä, kuin kolmea jossain muualla. Ja jaksan edelleen hehkuttaa ja ihailla noita maisemia ja kaikkea. Miten mä tuun selviin kun meen takas Suomeen ja rinteet on paljon pienempiä ku täällä?!

 Rinteet olivat hyvässä kunnossa ja ylhäällä jäätiköllä yli 2400 metrin korkeudessa oli pakkasta sopivasti. Ainoa haittapuoli tuolla laskemisessa on pitkähkö matka Salzburgiin. Junalla Zell am Seehen vajaa 2h ja sitten noin 25min bussilla Kapruniin.
Iltapäivästä aurinko laski vuorten taakse(ja teletapit menivät nukkumaan, heh heh) ja lumi näytti ihanan siniseltä. Lumilautailu ja Alpit on vaan niin parasta, ei voi sanoa muuta. <3 Loppuun vielä bonuksena hauska kuva. Laskin tuonne alimmalle väliasemalle ja pyysin yhtä isommassa porukassa ollutta jätkää ottamaan musta kuvan. No, sen muutama kaveri kysyi saako he tulla mun kanssa kuvaan. Mikä jottei! Mulla ei siis ole hajuakaan ketä noi tyypit on, mistä ne on, mitkä niiden nimet on tai miks toi yks pussaa mun kypärää, mutta tulipahan hauska kuva! :D